Juro Lapaj oppi imartelemaankin.
— Älä nyt, älä nyt! Hys, hys! Katsos kuinka päivä nousee! Katsos, kuinka sekin on hyvä, ei sekään itke. Älä itke sinäkään! Kilikili, kili! Lapaj setä sinusta pitää, jollet itke.
Mutta lapsi ei ymmärtänyt hyvittelevää puhetta, jonkatähden Lapajille tapahtui se kumma, että hän ihan todenteolla rupesi miettimään, mikä lasta mahtoi vaivata, ja sen hän — kunniaksi se hänelle on luettava — arvasikin. — Jumalanluoman oli nälkä.
Tulipa Tapani niinkin kekseliääksi yhtäkkiä, jotta havaitessaan paimenpojan ajavan vuohia laitumelle, mieleen johtui kun johtuikin oikea tuuma ja hän laski lapsen kädestään, lähti juoksemaan pojan perään, jonka hän pian saavutti, ja palautti hänet vuohinensa vahtimajan luokse.
— Kuules Matti, — virkkoi hän pojalle, — jätät tänne paimennettavasi minun haltuuni ja juokset takaisin kylään sekä sanot kyläntuomarille, että Lapaj käski sanoa paljon terveisiä, maassa ei ole mitään hätää, ei ole mitään varastettu pois, mutta kyllä sen sijaan tuotu vahtimajaan pieni kapalolapsi. Kun se elää eikä sitä voi tappaa, niin pyydä häntä lähettämään tänne joku vaimo hoitajaksi, joka ottaa lapsen elättääksensä. Riennä! Tule takaisin niin pian kuin suinkin!
Paimenpoika oli heti valmis lähtemään ollen mielestänsä hyvinkin miesmäistä saada käydä kylän asioilla. Tapani lypsi vuohesta maitoa ja antoi lapsen sitä juoda, mikä tehtävä tosin kävi hieman töperösti ja vaikeasti, mutta kuitenkin se hänestä tuntui nyt kovasti hauskalta. Kun hän sitte kantoi kyllänsä saaneen lapsen ulos lämpimään auringonpaisteesen ja se alkoi hymyillä, niin tuntui Tapanista, kuin ei se olisi ollutkaan päivä joka lämmitti vaan jokin voima itse hänestä sisältä.
— Lystikäs kalu tämä!
Ja kun lystikäs pieni kalu ojensi kätensä, aivan kuin lintu siipensä lentoon lähteissään, Lapajin kaulaa kohden, niin hän ei voinut olla sitä ylös nostamatta (joko uskotte taikka olette uskomatta), vaan suuteli sen punaposkuista, jotta se tuli vieläkin punaisemmaksi, karhea parrantynkä kun sitä pisteli. Eikä lapsi nyt enää itkemäänkään ruvennut.
— Kas niin, oravaiseni! Nyt Lapaj sinusta pitää, kun et itke. Hei vaan!
Pidätkö sinä myöskin Lapaj sedästä?
Lapsi katsoo häntä suurilla silmillään, juurikuin ymmärtäisi kysymyksen, sekä hymyilee vastaukseksi. Kevään suloisuutta, auringon kultasäteiden kirkkautta, satakielen liverryksen ihanaisuutta sisälsi hänen mielestänsä tuo hymyily.