Tapani itsekin ihan lapseksi muuttui tänä päivänä tuon lapsen mieliksi. Vei hänet virran rannalle kuulemaan sen suhinaa, kantoi hänet korkeimmille kukkuloille, poimi hänelle kukkasia, etsi metsästä linnunpesiä häntä huvittaakseen. Ja hauskaa oli heillä kummallakin. Ilta joutui ihan huomaamatta, vaikka hän ensin luuli puolipäivän ajan käsissä olevan.
Illan suussa saapuivat ne, joita Lapaj odotti. Poika tuli noutamaan vuohiansa ja korkeamman käskystä lasta muuan eukko. Ei pidä luulla heidän vitkastelleen ja tulleen liian myöhään sillä kylien maat Ylä-Unkarissa ovat usein penikulmia laajat ja herrashoviin ynnä siihen kuuluvaan kylään oli täältä korven takaa niin pitkä matka, että isäntä lähteissään viljelyksiänsä katselemaan juhlallisesti sanoi jäähyväiset perheellensä, juurikuin olisi pitkällekin matkalle lähtenyt.
Vääräselkä eukko, kylän lapsenmuori, alkoi tullessaan jo kaukaa huudella:
— Hoi, Lapaj! Kuules, Lapaj poikani! Tänne se lapsi, kyllä minä pian hänen sukunsa tunnen. Jumala antakoon hyvää päivää! Missä on sirkkanen! Pitääkö minun viedä se niskoiltasi, poikani; toivon, että elät ihmisiksi ja kiitollisuudesta pistät helmaani pari kaalinpäätä; otin sitä varten säkinkin mukaani.
— Lapsi nukkuu, — vastasi Lapaj, osoittaen kädellään läheistä taikinamarjapensasta päin; sitä ei saa herättää.
— Mitä? Vai ei saa herättää? tiuskueli mummo, jotta ainoa hampaan tynkä suussa Tapanille pahasti irvisteli. — Pitääkö minun tässä vartoa, kunnes hän herää? Miksi sitä sitte luulotkaan, poikani? Prinssikö se on vai prinsessa?
— Tyttö se on, Agnes täti, tyttölapsi. Pois tieltä! Sitä ei saa herättää. Äsken juuri raukka nukkui.
— Mikä sinua oikein riivaa, Lapaj poikani? Olethan ihan hulluksi tullut! Onkohan kummempaa kuultu! Oivallinen lapsenpiika sinusta tulisikin! Ei muka saa lasta herättää, vaan pitää odottaa, kunnes se itse silmänsä avaa. No Tapani! Mitä hulluuksia tämä on? Vanha Agnes ei ole niin tyhmä, jotta rupeisi tässä turhia aikailemaan. Pitkä on matka kotia; tulee pian puoliyö, ennenkuin joudun Hlinaan. Taikka en ehdi siksikään.
— Ei ainakaan tänään tule mailman loppu, — virkkoi Lapaj, perustuen siihen vuosisatoja vanhaan yleiseen arveluun, että silloin muka tulee mailman loppu, kun kaikki Hlinan kylästä muille maille hajaantuneet slovakit kokoontuvat kotikyläänsä takaisin. Tämän luulon mukaan taasen mailma melkein on ijankaikkinen.
— Älä pilkkaa vanhoja ihmisiä, Lapaj, taikka saat sitä vielä katua. Väität ehkä, että olet kuudenkymmenen vanha! Entä sitte, könsikkä! Minä sinut ristiin kannoin. Älä siis minua rupee pilkkanasi pitämään, äläkä viivyttelemään, vaan anna tänne se lapsi, taikka minä revin silmät päästäsi, jos sinä saatat minut vimmoihin.