Pianpa akka olisikin ruvennut tuumasta toimeen, ellei lapsi olisi tehnyt riidasta pikaista loppua; se näet heräsi.
Lapaj nosti sen nyt pensaan siimeksestä ja ojensi sen akalle. Hänen kasvonsa ihan suruisiksi kävivät, rinnassa riehui kummallisia tunteita, sielua painoi alakuloisuuden raskas usva.
Pikkuruinen alkoi levottomasti ruumistansa väännellä. Pelästyneenä se katsoa tuijotti eukon kurttuisiin kasvoihin ja alkoi heti itkeä. Lapaj oli huomaavinansa, että lapsi ojensi kätensä häntä kohden. Pyysi kai hänen syliinsä päästä.
Hän ei saattanut olla onnetonta lasta ottamatta käsivarrelleen. Se lakkasi nyt heti itkemästä ja lepäsi niin turvallisna tuon jäykän miehen sylissä. Ehkä se tunsi kuinka syvään kätketty lämmin tuolta povesta säteili ulos. Kätensä ihan Tapanin kaulaan ojensi, jotta melkein hyväilemiseltä tuntui, ja kun akka tahtoi väkisin riistää lapsen sylistä, niin se parahti kovasti itkemään.
Lapajin mieli heltyi. Hän ei saattanut mitään puhua, viittaili vain kädellään Agnekselle, että tämä olisi lapseen koskematta. Otsassa suonet paisuivat, sydän kovasti sykki ja silmiin ilmestyi kyynel, — niin, kyynel.
Pitäessään siinä käsivarsillansa kallista taakkaa katse jäykästi oli kiintynyt mustaan multakokkareesen, juurikuin olisi hän tahtonut saada neuvoa siltä, joka kylvetyn siemenenkin peittää ja saapi sen kasvamaan.
Ja kokkare mahtoi myöskin vastauksen antaa, ainakin tällä kertaa siltä näytti.
Lapaj astui vakavasti Agneksen luo, laski kätensä hänen olkapäälleen sekä virkkoi liikutuksesta matalalla äänellä mutta ratkaisevasti:
— Olen tuuminut toisin, muori. Saatte mennä kotianne!
— Mitäs sillä tarkoitat, Lapaj poikani?