— Sitä, etten annakaan pois lasta. Jumala on sen minulle antanut; omanani se myöskin pysyköön!
Näin sanoen käänsi hän selkänsä äimistyneelle eukolle sekä lähti hiljoilleen astelemaan majaansa kohden.
Ratkaiseva sana oli lausuttu. Hänestä tuli isä. Otsalle asettui isällisten huolten vakava varjo. Suloiset nämät huolet, mutta myöskin raskaat! Suloiset rikkaille, raskaat köyhille.
Niin kauvan kelpasi, kun oli päivä eikä lapsen ollut nälkä eikä vilu; mutta sitten?… Turhaan Lapaj tarjoeli lapselle niitä ruokia, joita hän itse nautti, sekä peitti häntä halatillansa; lapselle ei mikään kelvannut eikä sen ollut kyllin lämmin. Piti hankkia mistä hinnasta hyvänsä lypsävä vuohi sekä muutamia tyynyjä ja peite vuoteeksi, vaikka ne maan alta kaivaa täytyisi.
Mutta se on helpompi sanoa kuin tehdä. Vuohi ja sänkyvaatteita! Hyvä Jumala! Sehän olisi jo suuri omaisuus. Lapsella olisi aina lämmintä maitoa ja lämmin vuode.
Aina puoliyöhön mietti hän tätä unetonna makuusijallaan venyen. Vuoroin nämät ajatukset tuntuivat miellyttäviltä, vuoroin tuskallisilta aina sen mukaan, miten hänen pieni holhottinsa oli, joko levollinen taikka rauhaton. Jälkeen puoliyön se melkein yhtenään vaikeroi, mikä Lapajin päästä kiristi vihdoin viimein lujan päätöksen.
Hän nosti lapsen käsivarrelleen sekä säkkipillin selkäänsä ja jättäen ensi kerran eläissänsä seudun vartijatta lähti astumaan niin kiivaasti ja pitkin askelin kylää kohdin kuin slovakilaisten satujen mukaan jättiläiset, jotka astelivat yhdeltä vuoren kukkulalta toiselle.
Aamun sarastaessa hän jo kopisti juutalaisen Eliaksen ikkunaan. Tämä pelästyen heräsi unestaan.
— Kuka siellä on ulkona? Kaikki hyvät ihmiset vielä ovat levolla. Mitä tahdotte?
— Avaapas ovi, minä se vain olen, Lapaj.