— No! Mitäpä siitä tahtoisitte?
— Yhden patjan ja peiton, pari päänalusta, ja — hän lisäsi sangen arasti, ikäänkuin itsekin peläten liikoja pyytävänsä, — ja yhden elävän imettävän vuohen.
Eliaksen viekkaat kasvot kävivät sangen ihmisystävällisen näköisiksi, mikä ei kuitenkaan oikein hänelle tahtonut sopia.
— Tiedättekö mitä? Sanonpa jotain. Koska pidän teistä ja kunnioitan teitä ja koska juutalaisen järki ei näin varhain aamulla vielä ole ihan selville herännyt sekä koska eilen kovasti riitelin akkani kanssa ja kiusallakin tahdon hänelle saattaa vähäisen mieliharmia, niin antakaa tänne kouranne ja kauppa on tehty.
Vaihtotavarat olivat pian paikalla. Tapanin silmiin kyynelet tulivat, kun hänen piti säkkipillistänsä luopua. Ovelta hän vielä palasi takaisin sekä soitti viimeisen kerran lempinuottinsa.
Se ei koskaan ollut niin kauniisti kaikunut kuin tällä kertaa. Pikku
»Hittosen» nahka muuttui todellakin lumotuksi keijukaisneidoksi.
Vähällä oli, ettei ukko Elias ruvennut tanssimaan, ja lapsen kasvoissa
leikki hilpeä hymy.
Niin kaunis, kirkas ja puhdas oli tuo hymyily, että Lapaj sen nähdessään taas unhotti sävelen, säkkipillinsä, kaikki. Otti lapsen käsivarrelle, tyynyt ja patjat kainaloon sekä läksi hyvillä mielin astumaan korpeansa kohdin.
Oli kaunis syysaamu. Lapsi soperteli ja äännähteli iloissaan kaiken matkaa; vuohi, joka kävi edellä, määkähteli vastaukseksi, ja Lapaj kuunteli kumpaistakin niin hartaasti, kuin olisi hän heidän keskustelunsa ymmärtänyt.
KUMMALLINEN KUITTI
Muutama vuosi sitten komitaatin arkistoa tarkastettiin? sekä uudelleen järjestettiin. Arkistonhoitaja Juhana Bogi herra tomuisia asiakirjoja sekä homeisia pergamenttia pidellessään, heitellen poltettaviksi tuomitsemansa isoon läjään ja hellästi säilytettävät takaisin asetellen, eräänä päivänä keksei kummallisen asiapaperin.