En tiedä, lähetettiinkö se, — mutta varma vaan on, että komitaatinhallitus (Herrainen aika, osaapa se sentään viisaskin olla!) luotti akatemiaan, ja vaikkei tämä tosin ongelmaa selittänytkään, niin tapahtui tämän ilmoille antaminen sentään sen huoneuksessa, — jos nimittäin suvaitaan tarinatani loppuun kuunnella.
… Asian laita oli näet niin, että jalosukuisella ritarilla herra Gabriel Bezerédjillä, Esztergomin kaupungin pormestarilla oli sangen kaunis tytär.
Tämän viimeisen väitteeni todistajiksi en tosin voi ottaa elossa olevia henkilöitä enkä myöskään saata viitata tanssireferaattehin, sillä onhan asia jo niin vanha, että isoäitinikin vielä silloin kenties kävi lyhyt hame yllä. Mutta että neito mahtoi olla sangen kaunis katsannoltaan, voin päättää siitä, kun häneen oli Losonczin kaupungin tuomarin poika, Tapani Dézsy kovasti rakastunut.
Miten ja missä hän oli tyttöön ensin mieltynyt, sen seikan jäljille emme enää voi päästä, sillä vaikka onkin totta, että jalosta Esztergomin kaupungista jaloon Losonczin kaupunkiin on sangen pitkä matka, niin on myös sekin totta, että rakkaus jo siihen aikaan kulki rautatietä.
Jos oikein muistan, käytiin siihen aikaan vähäisen sotiakin mailmassa, muutamien kuningattaren sulosilmistä vuotaneiden kyynelten tähden. Pätevä syy sekin. On sitä vähemmästäkin sotia syntynyt, kuningasten kopeista puheistakin.
Mutta ei tuo asiaan kuulu muuta kuin sen verran, että Bezerédjin Ilonaa pyysi vaimokseen tämän isältä eräs armeijan peitsiväen kapteeni, sodan jälkeen, kuten tulee ja sopii. Herra Gabriel antoikin kernaasti hänelle tyttärensä, sillä olihan kapteeni ylhäistä sukua, ja sitä paitsi vaati hyvä tapa silloin »suuren kuningattaren» hallitessa, että saksalainen mies nai unkarilaisen tyttären.
Sanoman tästä kuultuansa saapui Esztergomiin Tapani Dézsy muassaan puhemies, ja kuinkapa hän olisi voinutkaan olla tulematta; mutta turhaan itkeä vetisteli kaunis Ilona, turhaan käytti jalosukuinen Pietari Bajnok herra — puhemies näetsen — kaiken kaunopuheliaisuutensa neitosen puolesta, juurta jaksain selittäen, että — tuota — onhan nuorella Tapanilla sangen hyvät luonnonlahjat, ja ollen komitaatin varanotarius on hänellä hyvä virkakin; rukkaset siitä sentään lopuksi tulivat, ja tottahan se onkin, ettei nelivaljakolla ajava perhe voi antaa tytärtänsä kaksivaljakkoa viljelevään perheesen. Kauheata on, kun kaikenmoiset ihmiset tohtivat ruveta Bezerédjin tytärtä kosielemaan!
Rukkasten saajat kosiomiehet lähtivät koreasti matkoihinsa eivätkä virkkaneet kotonaan, minkälaisilla asioilla olivat kulkeneet, jotta koko juttu joutui unhotuksiin. Kun oli mahdotonta, niin oli mahdotonta. Eivät asianomaisetkaan siitä enää mitään hiiskuneet.
Silloin ei kielenkantaminen vielä ollut niin vilkasta kuin nykyään. Mutta lempi oli jo siihenkin aikaan vilkas, ei heittänyt uhrejansa, herätti ne sangen usein henkiinkin — yhdellä ainoalla henkäyksellä.
Tapahtui niin, että peitsiväen kapteeni palasi sodasta (ainahan ne peitsiväen kapteenit sodasta kotia tulevat) ja hääpäivä lähestyi hirveän nopeasti. Ompelijattaret olivat jo kuukausia valmistaneet loistavia myötäjäisiä. Oi, jospa tuo valkoinen pitsi ei ikinä tulisi valmiiksi! Morsiushuntua meinataan, ruumisharsoksi sopisi… Kunhan edes sormet neulanpistämistä ajettuisivat, jotta tuo lumivalkea huntu ei valmistuisi…