Mutta kyllä tuon ansaitsevatkin. Eritoten se valkoinen. Kun vallaton tyttö välistä nostaa ylös helmansa ja laskee tylleröiset ruusunväriset jalkansa ristiin sen niskaan, niin on tuota sangen viehättävä nähdä, sillä silloin todella näkyy, miten lumivalkoiset ovat sen höyhenet. Harvassa tavataan moista hanhea, sangen harvassa!
— Kas sinua, Piroska — virkkoi siro pehtuori — suustasiko heitä juotat!
— Ovat tottuneet hemmottelemisiin. Olettehan kovin hemmoteltuja? Eikös niin? Eikös niin?
Tyttö otti vettä suuhunsa ja kumartui maahan, ihan hanhiensa tasalle kumartui; pitkä musta palmikko vieri olalta alas ja lakaisi maata. Toden totta liian hyvä kalu maata somistamaan! Tyttö otti hanhien noukan suuhunsa, ehtapunaisten sippuhuulten väliin ja antoi heidän siten juoda. Ja moisten piti saaman juoda noin ihanasta sulottarien sangosta!
Pehtuori ihan haltijoihinsa joutui.
— Tulipa mieleeni jotain, Piroska. Kuules? Katsopas tänne, kuuntele edes. Mitäs tuumit, jos ottaisin sinut piiakseni?
— Minun sukuni ei ole koskaan ollut toisen palveluksessa — vastasi
Piroska ynseästi ja puraisi huuleensa.
— Mutta mitä kotonakaan teet? Kuolettehan täällä nälkään.
Tyttö vaaleni, käänsi kasvonsa poispäin, kyyneleet ihaniin, tummiin silmiin tulivat.
— Mitä se teihin koskee? Ja nuo sulosilmät paloivat vihasta.