— Sen verran koskee, että pidän sinusta… rakastan sinua, Piroska. Pidän sinusta, vaikka oletkin noin repaleinen. Mutta satoja kertoja olisi parempi ollaksesi, kun saisit hienon liinapaidan yllesi, silkkiliivin vartaloasi somistamaan…
Tulipunaisiksi kävivät tytön posket, hän loi kainosti katseensa maahan ja veti pelästyneen nykäyksellä sarssihameensa liepeet paljaille säärilleen.
— Älkää puhuko noin — sopersi tyttö. Älkää noin sanoko…
— Enkö siis ole mieleisesi, Piroska? Sano suoraan, ettet voi minua kärsiä.
Salavihkaa loi Piroska vilaukselta kainon, haaveksivan katseen kysyjään, mutta käänsi sen heti maahan ikäänkuin olisi rikoksen tehnyt, sekä pudisti sirosti päätä. Paksu palmikko heilui niskassa hurmaavasti.
— Ei, ei, ei. En pidä teistä ollenkaan.
— Mutta jospa minut oikein tuntisit, Piroska… jos tuntisit… niin varmaan tulisit luokseni.
— En maar! — vastasi tyttö ynseästi.
— Se on hupsu lintu, joka jää akatsiapuuhun istumaan, kun ruusupensaasenkin pääsisi.
Heleästi naurahtaen ja viekkaasti kiekahtaen, kuten oli nuorikoilta oppinut, vastasi Piroska: