"Se on kultakello!" sanoi muudan.
"Ei suinkaan!" sanoi Taavetti. "On kait siinä muutakin kuin kultaa."
"No, tietysti siinä on terästäkin ja messinkiä tai mitä hänessä lienee", sanoi sama.
"Tiedättekö käypikö tämä kello varmasti?"
"Emme tiedä."
"Ette tiedä. No, tiedättekö onko tämä sopiva jollekin kunnialahjaksi?"
Silloin nousi yksi isäntä ylös ja sanoi: "Minä tiedän! Se kello ei ole sinun laiselle miehelle lainkaan sopiva lahjaksi; se on mitättömän arvoinen sen hyvyyden ja jalomielisyyden rinnalla, jonka sinä olet meillen osoittanut. Mutta se viaton hengetön naksuttaja kourassasi puhuu vilpittömän rakkauden kieltä meidän kaikkien puolesta, joita sinä olet holhonnut, ollen Jumalan aseena pelastamassa meitä nälkään ja kurjuuteen nääntymästä. Me olemme sinulle velkaa koko talomme ja omaisuutemme!"
"Olen liikutettuna puhettasi kuunnellut", vastasi Taavetti. "Ette tiedä mitä ainetta kello on, ette tiedä käykö se varmasti, eikä sitä onko se sopiva kunnialahjaksi ja sillä osoitatte ettette tiedä niin mitään. Viimeinen puhuja on kumminkin huomauttanut, että se viaton naksuttaja puhuu vilpittömän rakkauden kieltä. Sellaisena kielitaiturina otan sen muistoksi teiltä ja nyt saan vastata.—Minä en omista itselleni mitään kunnioitusta, kunnioittakaa Jumalaa, kaiken hyvän antajaa, joka kaikille jakaa armostaan, yhdelle niin, toiselle näin. Niin tietämättömiä kuin olemme siinä, ettemme edellepäin tiedä käykö kello tarkalleen, samallaisia olemme tietämään Jumalan johdatusta kunakin aikana mistä hän milloinkin aineen ja aseensa sieppaa, jota hän käyttää tahtoo."
* * * * *
Muutamia päiviä kokouksen jälkeen tuli Töyryn Heikki emäntineen Naavalaan toivottamaan onnea kellon saamisen johdosta.