Mikä merkillinen tunne saattoi tuon emännän noin sääliväisesti kohtelemaan köyhää? Oliko se Jumalan sallimasta että köyhäkin voisi elämän toivoa säilyttää … ja kun Miinankin oli niin vilu?…

Sannalle ei se muuten selvinnyt, kuin Jumalan sallimaksi hän sitä ajatteli.

Onhan Jumala köyhäinkin Jumala ja salli heidänkin joskus synkässä elämässään valokohtia tavata, että voisivat uskossa pysyä, kun näkevät että Jumala on aina läsnä apunsa kanssa kun hätä on suurin.

Sanna tunsi, muuten hataran, uskonsa vahvistuvan. Tuli iloiseksi ja puheliaaksi. Kielsi Mattiakin kylään menemästä ennen kuin itsensä lämmittelisi hyvin ja puhui hänelle vielä pari muutakin iloista sanaa, jota ei ollut tapahtunut sitten tuvan palon.

Matti teki niin. Hän tunsi joitain saman suuntaisia tunteita kuin vaimonsakin, vaikka mahdollisesti hämäremmässä muodossa. Kumpasenkin ajatukset pakkausivat sanoiksi, tyytyväisyyttä ja ihmettelyä ilmoille tuomaan.

Emännän liikutus kasvoi, kun huomasi, miten vähäisellä uhrauksella oli saanut kurjuutta kärsivän perheen onnellisuutta tuntemaan. Se teki niin hyvää hänellekin. Ja jonkullainen sisällinen pakotus vaati häntä panemaan ruokaa pöydälle ja käskemään tuon joukon syömään.

Ei hän tullut tällä kertaa ollenkaan ajatelleeksi, että ruokavarat tuon kautta vähenisivät talosta. Ja jos sellainen ajatus olisikin mieleen johtunut, olisi hän varmaankin sille nauranut.

Kun isäntä tuli kotiin, ei hänkään yrminyt Nurkanperäisiä. Yötä saivat he olla talossa ja vielä kappaleen seuraavaakin päivää. Sannan ei tarvinnut tällä aikaa ulkona liikkua, vaan vaateita sai hän rauhassa korjaella sillä aikaa kun Matti ja pojat kylää kiersivät.

Seuraavana päivänä, kun matkaan lähtivät toivottivat he Jumalan siunausta talolle. Raskaampi oli lähtö kuin monesta muusta paikasta ja kyynelet vääntyivät äidin silmin.

Hiirakko sai vaan hiljaksensa astuskella, sillä ilmakin oli kauniin puoleinen ja kiire ei painanut päälle. Edessä oli taas yhtä tuntemattomat alat kuin ennenkin. Mutta sen verran kokemus oli antanut heille ennustus-voimaa, että milloin vaan jotain vähäistäkin onnellisuutta saivat nauttia, sitä heti kintereillä seurasi vastakohtaisuuden rasittava kummitus. "Jos vastakohtaisuutta nyt seuraa taas samalla mitalla tuon myötäkäymisen kanssa jota tuossa siunatussa talossa kohdattiin, niin…" Sitä Sanna ajatteli ja taikamainen pelko sai hänen valtoihinsa, ryösti kaiken sen onnen jota äskeisiä kohtauksia muistellessa muuten olisi saattanut tuntea.