"Päivää!" sanoi Leena.
"Nämä vieraat ovat tulleet nyt loppupäätöstä siinä asiassa tekemään, joka ei sinulle liene niin aivan outoa. Mitäs sinä siihen sanot?"
"Minun vastaukseni on aivan lyhyt, se on, minä tahdon Taavetin!"
"Niin, se on tehty siis!" sanoi siihen isäntä.
Silloin veti Olli esille silkin ja sormuksen ja ojensi ne Leenalle.
"Kiitoksia!" sanoi Leena, "Ai kuinka kauniita! Niin ihmeen kauniita!"
"Mutta todellakin kauniita!" toisti isäntäkin.
"Kyllä ne ovatkin!" sanoi Olli naurahdellen.
Leena pani sormuksen sormeensa ja silkin päähänsä ja niin välähtelevä oli tuo silkki. Ihmeesti se Leenaa sievisti.
Taavetti oli hiljaa katsellut ja kuunnellut, vaan kun Leena vei silkin kamariin ja sormuksen jätti sormeensa, alkoi hänkin puhua: "Kaikesta näkyy, että minä tulen tämän talon vävyksi, vaikka en sitä tähän asti ole täytenä totena pitänyt, kun olen perin köyhä mies. Saan kumminkin samalla huomauttaa, etten tahdo ajan varrella kuulla, että olen saanut Leenan ja hänen perintönsä miksikään köyhäin avuksi. Sillä asia on itsessään päivän selvä, että minä kyllä, jos terveenä olen tulen ilman muiden apua toimeen ja vielä ehkä voisin ansaita työlläni vanhoiksi päivikseni auttavan toimeentulon. Muutoin eihän tuo mahtane työ ja työvoimat tässäkään talossa olla tarpeetonta tavaraa. Työlläni siis voin teitä palvella ja sen teen sangen mielelläni Leena tyttärenne tähden."