"Ole rauhassa, hyvä Taavetti! Ole sinä vaan kuin oma poikani! Minulle ei olekaan ollut poikaa suotuna, olen kiitollinen että niin toimellisen pojan saan omanani pitää!" lausui isäntä, sangen liikutettuna.
"Jos niin on", sanoi Taavetti, "niin ei sanaakaan siitä enempää."
"Aivan niin se on minun puolestani!" lisäsi isäntä.
"Ja minun puolestani!" toisti Leena.
Isäntä pidätti vieraat suurukselle ja panetti ruokaa pöydälle, mitä parasta talosta saatiin. Olipa hänellä viina-ryyppykin tarita, vaan vieraat eivät siitä huolineet; isäntä ei siis itsekään ottanut ruokaryyppyä ja teki aivan vierastensa tavan mukaan.
Syötyänsä lähtivät vieraat pois, kiitellen sydämellisesti Leenaa ja isäntää. Molemmat saattoivat vieraita portille asti, jossa vielä monta hupaista sanaa vaihdettiin ja vihdoin menivät Taavetti ja Olli Sampiahoon.
Matkalla yltyi sade tavattomaksi; vaikk'ei matka pitkä ollut, kasteli se miehet läpimärjiksi. Olli vielä ilvehtikin sanoen: "Sulhasta kastellaan!"
Nyt astuivat miehet läpimärkinä isoon tupaan. Vesi valui lattialle kumpaisenkin vaatteista.
"No," sanoi Mari, "vesisadehan teidät saavutti."
"Se tietää hyvää!" sanoi Olli.