"Kun tästä toinnuin, lepäsin pehmoisella sammalvuoteella, pää vanhan vaimon polvilla. Minusta tuntui ikäänkuin olisi hän katsellut minuun äitini silmillä. — Olin jälleen lapsi.
"'Voi kuinka jo olet vanhentunut', sanoi tuo tuttu ääni, 'aivan veli Simanan näköinen!'
"Minä purskahdin itkuun; sisarenikin itki. Oi suloisuutta kun vielä kerran lapsen tavalla voin itkeä!
"Kauan kesti, ennenkuin huomasin olleeni julman petoksen alaisena. Nuo hurskaat Jumalan miehet olivat siis hävittäneet eloni onnen, turmelleet ihmiselämän! Heidän uskonsa, joka salli tämmöistä hirmuista petosta, ei tyydytä minua enää. Epäilys on myös sisareni vallannut. Sentähden, uuden uskon pappi, neuvo meille oppisi! Ehkä siitä saisimme sydämillemme lohdutusta.
"Muutamain viikkojen kuluttua saivat lutherilaisen käsikirjan mukaan ehtoollisen Petri Simanainen ja hänen sisarensa Marjatta. —
"Kauan ei viihtynyt vanha erakko ihmisten seurassa. Vaivoistansa väsyneenä nukkui hän tyyneesti kuoleman uneen, ja iloisesti livertelevät lintuset hänen rauhallisen hautakumpunsa ympärillä."
Tämä oli siis Joutsenuksen saaren erakon surullinen elämäkerta.
Pyhäsaari.
(Karjalasta.)
Kasvavana ollessani jouduin kerran vanhan Vasko Riikosen kanssa ongelle loitoksi Pyhäsaaren rannikolle. Moni Joensuun kaupungin vanhimmista asukkaista varmaankin muistaa vanhaa Vasko Riikosta. Hän oli niitä viimeisiä jätteitä menneestä sukupolvesta, joihin nykyajan sivistys ei ollenkaan ollut koskenut, ja vihdoin joutui Vaskoparka aivan mielipuoleksi. Syy tähän onnettomuuteen oli sangen omituinen, niin kuin kohta sen saamme kuulla. —