Ongella istuimme Pyhäsaaren rannikolla. Elokuun iltama oli kaunis ja Oriveden pinta rasvatyyni. Pisti silloin päähäni Vaskolta kysyä, oliko saarella ennen ollut kirkkoa tai monasteria, koska sitä "pyhäksi" sanottiin. Vasko säpsähti, katsoi minuun omituisella katseellaan ja sanoi sitten verkalleen: "Saari on aina pyhä ollut, jopa ennen kuin näillä mailla oli kirkkoa nähtykään. Ennen Iljan aikojakin oli se jo pyhä."
"Mikä mies se Ilja oli?" kysyin minä.
"Ilja, pyhän miehen poika, Veessä kastoi Karjalaiset, Silmät risti riitamiesten, Sovitteli sotaisen kansan, Ilajalle ilon saattoi, Sulosanat Sotkumalle, Liperille liian hyvät.
"Tämä pyhä Jumalan mies oli ensimäinen, joka ilmoitti Jesuksen oppia täällä Karjalan perällä. Kaatoi mannermaalta kaikki lyylilehdot ja pyhät puut. Silloin pakenivat vanhat jumalat ja muut haltijat tähän kantapesäänsä, jossa aina onkin heillä ollut rauhallinen olla."
"Eivätkö ne olleet häijyjä epäjumalia, nuo vanhat haltijat?" kysyin minä.
"Yksi kaikki", sanoi Vasko, "olkoon se Miikula tai Jyrki, Ahti tai Tapio, kaikki ne ovat ison Luojan käskyläisiä."
Tämä vastaus tosin kummastutti minua, mutta ennenkuin osasin siihen mitään sanoa, jatkoi Vasko salaperäisellä äänellä:
"Katso tuonne, lapseni, tuolla laakson pimennossa, korkeampana muita puita kumottaa vanha lyylikoivu. Se on ainoa jäljellä vanhoista uhripuista."
Nyt herkesi vanhus äänettömäksi, ei kuunnellut kysymyksiäni, vaan istui itsekseen veneen kokassa. Vihdoin heitin vanhan rauhaan, vaan en malttanut kuitenkaan olla häntä tarkastelematta.
Tuolla veneen perässä istuessaan näytti hän minusta muinaisuuden haamulta. Mielestäni oli hän siinä niin vanhanaikuinen, että vähitellen arvasin hänen asemansa käsittämättömäksi nykyiselle polvelle. Hän oli erakko keskellä ihmiskuohua, häneen koskematta oli aika vierinyt ohitse, jättäen hänet samalle kannalle kuin esi-isänsä olivat olleet.