Lyseon talo on kaupungin toisessa laidassa, mutta keskessä sen oikeastaan olisi pitänyt olla. Sillä lähes kahden vuosikymmenen kuluessa on kaupungin henkinen elämä keskittynyt tähän polttopisteesensä. Tuolla suurella kielikysymyksellä on siinä kaikkein pyhin sovinnon temppeli. Vuosikausia on kaksikielisyyden jumalatar siinä hallinnut; sarkapukuiset talonpoikaispojat ovat siinä lukeneet ulkoläksyjä mainiolla, leveällä maaseutu-ruotsilla ja kansallismieliset opettajat ovat hikoilleet koettaessaan palvella kahta herraa yhdellä haavaa. Suuressa käytävässä puhuvat pojat suomea välitunneilla, mutta luokkahuoneet kaikuvat vielä vanhaa roomalaiskieltä, jota viime tunnilla koetettiin ajaa itsepäisiin suomalaisaivoihin.
Rappukäytävä on tilava ja uudenaikainen, luokkahuoneet ovat laitetut uusimpia periaatteita noudattaen, lattia on vernissattu, ilmanvaihtolaitokset viimeisten vuosien terveyttä tarkoittavien lääketieteellisten olettamisien mukaan tehtyjä, ja kaikkien näiden yhdeksännentoista vuosisadan tunnusmerkkien keskellä harhailevat Ciceron ja Virgilion henget kodittomina ja vieraina ikävöiden lepoa ja rauhaa ja kyllästyneinä kuulemaan loistavia puheitaan ja runoparkojaan rääkättävän.
Vaan lyseo ei ole ainoa merkkipaikka kaupungissa.
Niemen nenässä, joka korkeita haapoja ja koivuja kasvaen pistää soman ja sievän näköisenä järvelle, on kaupungin ylpeys muinaisilta ajoilta, jolloin ihmiset tulivat tänne vatsakatarrejaan parantelemaan ja katsomaan nuorison tanssia kerta viikossa sotilassoittokunnan soittaessa, — on sen kylpylaitos.
Mutta ruotulaitos on jo aikoja sitten hävitetty ja asevelvollisten soittokunta soittelee kernaimmin upseerien omassa huvimajassa. Vatsataudit ajavat ihmisiä meren rantaan tai ulkomaille, mutta kylpylaitos on siitä huolimatta paikoillaan, ystävällisen ja vaatimattoman näköisenä kaksine torneineen, lasiverantoineen ja lahonneine paviljonkeineen. Satumaisen halpoihin hintoihin annetaan siellä aamuisin höyrykaappia ja suihkua luutnanteille, lääninkanslisteille ja kirjanpitäjille, jotka edellisenä iltana olivat myöhäiseen istuneet totilasiensa ääressä lähellä olevassa ravintolassa. Herrain puolen ainoa naiskylvettäjä tuntee kaikki pestävänsä kiireestä kantapäähän ja jos sattuu tulemaan joku vieras, ovat kylvettäjän pikku pojan silmät päästään revetä sitä ihmettä tuijottaessa. Kaupungissa on kulkenut huhuja, että koko laitos muutettaisiin jauhomyllyksi, mutta ne väittää mitä varmimmasti valheeksi kylpylaitoksen intendentti, valkotukkainen ja lystikäs mies, joka aina aamupäivällä tepastelee edestakaisin kaivohuoneen lasikaton alla.
Kaduilla ei ole liikkeestä tietoa. Jos joku ajuri sattuu niitä pitkin ajamaan, saapi olla varma siitä, että jos hänen rattaillaan joku ajettava istuu, on se sotilas.
Keskellä kaupunkia, puita kasvavan torin varrella, jota ympäröi lauta-aitaus ja joka ennen muinoin kuului olleen hautausmaa, on apteekki. Se oli tärkeä laitos ja on ehkä vieläkin. Kun naisilla oli kahvikekkerinsä ja lukuseuransa, oli herroilla apteekissa jonkunlainen vapaaklubi. Vanhin proviisori Adde oli kaunis ja mukava velikulta ja oli hänellä tiskin takaisessa huoneessa aina pullollinen kotitekoista likööriä, jota tarjosi ystävilleen, kun nämä pistäytyivät katsomaan. Ja usein ne pistäytyivät katsomaan. Kun oli lasi pohjaan tyhjennetty, saatiin kuulla kaupungin juttuja, sillä täällä juostiin alinomaa ulos ja sisään, ja kun kaksi nuorta herraa tapasi toisensa kaupungissa, alkoi puhelu aina näin:
— Oletko ollut apteekissa tänään?
— Olenpa tietenkin. Ukko Brinkman istui eilen Platanissa k:lo 2:een yöllä ja hakkasi bufettineitiä. Luutnantti Udde oli viftillä Sellmanin herrojen kanssa, jotka olivat tulleet maalta, ja kapteeni Sand menetti kahdeksankymmentä markkaa korttipelissä.
— Elä hiidessä! — Eikö pistäytä Addea katsomaan?