Hyvän isäntäväen Pomppe sai. Iloiset lapsuutensa ajat kieriskeli hän nurmikolla ja sai häiritsemättä kääriytyä porstuan mattoon ja repiä sitä niin paljon kuin mielensä teki. Mutta kun hän pääsi saliin tai vierashuoneihin, veti hän alas pöytäliinoja ja lamppuja, vei mennessään lankakerät ja sukankudokset ja piti yleensä aivan verratonta meteliä, — tehden kaikkea sitä kevytmielisen ja iloisen näköisenä, niinkuin sivumennen, huiskuttaen häntäänsä niinkuin paras ystävä mikään. Kun hän siis säännöllisesti kolme kertaa päivässä hiipi palvelustytön jälestä ruokasaliin, vedettiin hänet sieltä yhtä säännöllisesti takaisin piikain kammariin, ja sai hän aina jonkun makupalan pureksittavakseen ikäänkuin korvaukseksi siitä vahingosta, mikä hänelle tapahtui, kun täytyi olla vailla herrasväen sivistävää seuraa.
Muunlaista kasvatusta ei Pomppe saanut kartanokoiraksi tullakseen. Nuori neiti, joka itse suurimmaksi osaksi oli tätä kasvattajan tointa hoitanut, oli syksyllä usein kaupungissa, ja Pomppe sai tyytyä piikain opastuksiin ja ottaa noudattaakseen renkipoikain oivallista esimerkkiä.
Kun hän lokakuussa läheni puolen vuoden ikää, alkoivat tunne-elämän ensimmäiset ilmaukset soitella hänen koirasydämmensä herkkiä kieliä. Ne olivat kummallisia säveliä, jotka niistä helähtivät. Hän alkoi tuntea yhä enemmän kasvavaa harrastusta kaikkia kohtaan, jotka siivillä lentivät. Jo kesällä oli hän kärpästen tapoja perin pohjin tutkinut ja moni kärpänen oli päättänyt iloiset päivänsä hänen mustassa kidassaan. Mutta nyt saattoi hän syviin mietteihin vaipuneena seista tuntikausia kanaparven ääressä ja kun kanat vetäytyivät kammariinsa ja ovi sulki hänen näkyvistään Kokinkiinan ja Bramaputran kirjavan höyhenrikkauden, silloin jäi Pomppe siihen seisomaan ja outoja, kirveleviä tuumia tuumimaan.
Jos silloin tapahtui, että varis lähti haapalehdosta lentää kahnuttamaan, tai närhi hänen päällitsensä lensi, puhaltautui hän täyttä karkua jälkeen eikä pysähtynyt ennen kuin järven märkä raja-aita keskeytti hänen tutkimuksensa lintuelämän salaisuuksista.
Riippuvin korvin ja häntä koipien välissä kääntyi hän pois, mulkoili puitten latvoihin toisia ajettavia ja asettui taas vanhalle paikalleen kanakammion eteen. Siinä seisoi hän välistä pitkät hämyhetket kuunnellen kanojen kurkkujen soittoa. Rohkeat aavistukset täyttivät noina yksinäisinä hetkinä Pompen rinnan, sitä rohkeammat kuta heikommin kaakatus kanakammarista kuului ja lopuksi kokonaan vaikeni samalla kuin iltaruskokin häipyi pois tuolla tyynen salmen takana.
Pompen totisuus herätti herrasväenkin huomiota. — Pentutauti! Ja hän sai muutamia pisaroita jodia voileivän palasella, irvisteli ja nuoleskeli, mutta nielasi kohta kuitenkin kaikki voin vuoksi. Jodi ei parantanut Pomppea hänen kanahaaveistaan. Yhä vieläkin tavattiin hänet kanakarjaa katselemasta, nuo karvaset korvat hyvin huolellisen ja miettiväisen näköisinä.
Nuori neiti oli vähän pettynyt Pompestaan. Se ei tahtonut kasvaa — eikä ollut kauniskaan. Hän tarkasteli Pomppea joka kerta kuin jonkun ajan kuluttua tuli kotona käymään, mutta ei nähnyt mitään enteitä siihen, että Pompesta olisi vasikan kokoinen tuleva.
Mutta Pomppe juoksenteli pienuudestaan tietämättä teitä ja maita ja vilkuili variksia ja harakoita, varpusia ja rastaita, mutta ei siltä unohtanut ihastustaan — kanoihin.
Hänen rakkautensa lintuihin teki hänet mahdottomaksi huoneissa olemaan. Likaisena ja turkki täynnä olkia ja takkiaisia ilmaantui hän vettä suusta valaen ruokapöytään, mutta ajettiin inholla pellolle. Kyökissä sai hän ruokaa, — ja eli muuten omaa elämätään.
Silloin tapahtui eräänä päivänä, kun hän puolentunnin ajan oli seisonut liikkumatonna ja katsellut mitenkä paras kana maata nokki ja milloin milläkin jalalla seisoskeli, että hänet valtasi häpeämätön halu, hillitön ja vastustamaton. Häntä sojotti suorana kuin keppi ja pitkät korvat kohosivat pystyyn. Ja sitten karkasi hän kanojen kimppuun kauvan pidätetyllä innolla. Kaakattaen ja huutaen hajaantuivat ne kaikille haaroille, siipiään räpyttäen ja kaulat pitkinä. Se oli hänestä niin sanomattoman hurmaavaa, että hän hurjaa vauhtia karkasi äsken tähystämässä kanan kimppuun, tarttui häntä kaulaan ja kekkek! — siinä se kelletti hengetönnä selällään!