Pomppe seisoi ylpeänä urotyöstään ja kyni professorin parasta kanaa, kun karjapiika hänet keksi…
* * * * *
Sanotaan, että kun ihmissyöjät ovat saaneet kristityn lihaa maistaa, pitävät he sitä suuressa arvossa. Pomppe piti tästä lähin kananlihaa yhtä suuressa arvossa.
Uuden murhan tehtyään sai hän takkiinsa niin että pölisi ja kytkettiin hänet koko päiväksi rautaketjuun lähelle kanakammiota, vaan ei ollut siitä suurta apua.
— Taas kana! ilmoitti karjapiika.
Professorissa saatiin syödä arkipäivinäkin kananlihaa, mutta munat piti ostaa. Keppi keikkui Pompen selässä ja rautariimu ratisi hänen kaulassaan, mutta kun hänet taas päästettiin irti, oli hänellä pian taas suupielet höyhenissä ja pureskeli hän salaa nurkkain taa piilottamiaan purstokyniä.
Ankaran kurin alle jouduttuaan kadotti Pomppe kokonaan itseluottamuksensa, hiipi kuin varas kyökkiin, vältti ihmisten seuraa ja halveksi heitä. Ei kukaan enää toivonut hänestä vasikan kokoista tulevan, mutta kanoista oli hän sentään tarpeeksi suuri.
Sitten tuli talvi ja talven tuoma luminen rauha rauhoitti Pompenkin intohimoja, sillä jälelle jääneet kanat olivat hyvin telkityt kammioonsa eikä variksiakaan näkynyt. Nyt oli hänen aika tulla talon vartijaksi. Illat makasi hän kyökissä palvelijain jaloissa ja yöksi vetäytyi hän uunin kylkeen. Ei kenelläkään ollut sydäntä ajaa häntä virantoimitukseen paukkuvassa pakkasessa.
Joulun jälkeen sai hän laiskottelutoverin. Nuori ylioppilas, joka oli sukua perheesen, tuli maalle kirjoja kirjoittamaan. Heti tuli heistä ystävykset. Pomppe kävi tervehtimässä ylioppilasta hänen yliskammarissaan ja yhdessä siinä laiskoteltiin, toinen lattialla toinen sohvalla. Hänen kanssa seurustellessaan sai Pomppe takaisin uskon itseensä. He tekivät yhdessä aamukävelynsä jään yli, ja Pompen ajatukset omasta arvostaan kasvoivat sitä mukaa kuin ystävyys. Seurauksena siitä oli, että karjapiika eräänä aamuna tapasi Pompen kanakammiosta, jonne tämä oli tunkenut aivan käsittämättömällä tavalla. Hänen edellään juoksi väristen ja kaakattaen suuri Bramaputra kukko, höyhennettynä aivan ilki alastomaksi. Kanat huutelivat täyttä kurkkua orsillaan, mutta kukko, joka oli kadottanut siipihöyhenensä, ei voinut lentää heidän luokseen, vaan juoksi niinkuin sirkushevonen huoneen ympäri Pompen ollessa tirehtöörinä.
Siitä tuli tietysti kukonpaistia päivälliseksi, mutta Pomppe sai olla kahleissa viikon päivät ja ajatella Bramaputra-kukkoaan. Mutta ylioppilas, joka kirjoja kirjoitti, söi kukonpaistiaan makeaan suuhunsa.