Siitä päivästä alkaen tuli Pompesta ehdottomasti raitis — liekö sitten kuri auttanut vai omat päätökset.
Kesällä toimitti hän kartanokoiran virkaa: vieraita ei hän juuri haukkunut, mutta juoksenteli sen sijaan pitkät matkat heidän jälessään, ja oli poissa päivittäin.
Syksymmällä tuli ylioppilas, joka kirjoja kirjoitti, käymään ja kiittämään viimeisestä.
— Missä on Pomppe?
Vai Pomppe! Kun kyökkipiika eräänä päivänä laskeutui kyökin rappuja, näki hän kahdeksan kanan ruumista, jotka olivat asetetut vierekkäin riviin, niinkuin olisi ihminen ne siihen latonut. Jokaiselta oli kaula poikki purtu.
Se oli Pompen viimeinen urotyö. Sen jälkeen ei häntä ollut näkynyt viikkokauteen.
Oliko hänellä paha omatunto, vai oliko hän poistunut siksi, ett'ei kotona enää ollut ainoatakaan kanaa?
Väärinkäsitys.
Mikkelin kaupunki oleili tuossa hiekkakankaallaan lähellä järven rantaa niin rauhallisena ja tyytyväisenä kuin tuollainen pikku kaupunki, jolla on omat varmat etuoikeutensa, lääninhallituksensa ja lyseonsa, suinkin vaan voi oleilla keskellä rauhallista, hiiskumattoman hiljaista seutua.
Illan tullen kuului muutamia pitkiä torven toitahduksia ylhäältä palotornin mäeltä, länsipuolelta kaupunkia, ja kohta sen jälkeen alkoi karja kilisevin kelloin lähteä liikkeelle kaupungin haasta katuja pitkin. Karjan jälestä tuli joitakuita ruskeajalkaisia, pölyisiä poikanulikoita.