Kaupungin piiat kävivät karjaa vastaan, valitsivat kukin lehmänsä ja ajoivat ne kotiin, kunnes lopulta oli jälellä vaan kaksi lehmää, jotka vielä residenssitorillakin haukkasivat suuntäytensä ruohoa märehtiäkseen sitä sitten lypsettäessä.
Kaupungin eteläiseen päähän sijoitetussa lääninvankilassa oli ehtoolla esiinhuuto ja vartion muutos. Siellä kahleet kalisivat ja kuului komentohuutoja. Tuo keltanen kaksikerroksinen rakennus, jota korkea muuri ympäröi, koetti kyllä peittäytyä tuuheiden rantakoivujen vihreään helmaan, mutta vastaisella puolella kohosi sen uhkaava pääty ajoportin kohdalla pienelle kentälle päin, jonka nurmi oli kulunutta ja päivän paisteesta ruskettunutta ja jossa hiekka oli tullut näkyviin laihojen heinän korsien välissä.
Vähän matkaa siitä sen suoran kadun varrella, joka hiekkakenttään päättyi, oli kaupungin laidassa kasakkain kasarmi, pitkä ja matala puutalo. Kasarmissa ja sen rappuisilla lauloivat nuo Donin asevelvolliset alakuloisia laulujaan avaroista aroista ja hurjista ratsastuksista. Laulu kuului kaupunkiin ja siitä sanottiin: — Tulee sade, kasakat laulavat.
Vankilan ylikerrassa lähellä sen luoteista kulmaa oli Heikki Hytönen saanut auki velkavankilansa ikkunan. Iltarusko oli jo kadonnut ja rauhassa voi hän hengittää viileää ilmaa, — velkavankeja ei pidetty tiukalla, eiväthän ne olleet vaarallisia pahantekijöitä. Raollaan oli ikkuna sentään ja sen takana tuumaili Hytönen omia tuumiaan.
Huomenna on hän istuttavansa istunut ja pääsee kotiinsa heinäajaksi, pieneen mökkiinsä Pieksämäellä. Siltavoudin velka on siis silloin maksettu! Alussa oli Heikki Hytönen kyllä valitellut saamamiehen kovuutta, kun panettaa hänet kahdenkymmenen markan velasta kiinni kiireimpänä työaikana, mutta muutamien päivien kuluttua hän rauhoittui. Entäpä sitten, vaikka tässä nyt istuukin, — eihän tuosta kunniakaan mene! Akka ja vanhin poika hoitavat kyllä mökkiä sill'aikaa, — ja onhan tässä oikeastaan itsekin rahaa ansaitsemassa. Puhdasta rahaa ansaitsemassa! Huomenna on velka maksettu, tuntui oikein hyvältä sitä ajatellessa. Hulluhan se on tuo siltavouti, joka tällä tavalla velkaansa maksattaa, vaan oma asiansapahan lienee.
Hytönen oikasi vähän kankeita jäseniään ja ajatteli sitä, miten hän muutamain päiväin perästä kotiniityllään viikatetta heiluttaa, — eivät ne vielä liene kotiniittyä niittäneet. Oikeastaan hän nyt vasta ensikerran koko istuma-aikanaan ajatteli vapauttaan, — ei olisi ennen kannattanutkaan. Mutta pian koittavaa vapautusta ajatellessa tuli hänelle halu toinenkin ja paljoa kiusallisempi:
Kun saisi tupakkaa!
Ei ollut hän koko istuma-aikanaan saanut haistaakaan tupakkaa. Ei ollut hän milloinkaan niin kovaa kokenut. Ja kun ajatteli eukkoaan ja kuutta pienokaistaan siellä kotimökillä, näki hän yllä selvemmin itsensä istumassa tuvan rappusilla illallisen syötyä. Ettäkö jos tupakoi? No niin, että nurkantakaiset ritisivät hänen kuluneessa savupiipussaan, ja savu leijaili pihan yli tallin seinään. Oikein kihosi vesi suuhun tuota ajatellessa…
Vartijoita vaihdettaessa oli Ivan Kusnakoff asettunut juovikkaan vahtikojun eteen ympärysmuurin luoteisessa kulmassa. Hän käyskenteli, kevyt kasakin pyssy olallaan, ankarana ja sotilasmaisena, nuo neljäkymmentä säädettyä askeltaan edes ja takaisin vahtikojun edustalla, niin kauvan kuin vartiopatrulli oli niillä tienoilla, mutta kun nuo viisi ilta-auringon valossa välkkävää pyssynpiippua olivat kadonneet kasarmin lauta-aidan taa, asetti hän ampuma-aseensa muuria vasten, irroitti vyönsä ja istuutui vahtikojun kynnykselle.
Eihän ollut niin kovin hauskaa kasakkanakaan olo. Hän yhtyi hiljaa hyräillen tuohon kotoisen laulun säveleesen, jota toverit yhä lauloivat kasarmin rappusilla, ja hänen ajatuksensa harhailivat kauvas aavoille aroille, missä kellanruskea joki vuotaa hitaasti ja raskasmielisesti, mutta samalla niin tuttavallisesti ja salaperäisesti kuin ainoastaan kotiseudun joki vuotaa voi.