Kolme vuotta sitten lähti hän Donista kahdeksantoista vuoden vanhana. Sittemmin oli hän sotapalvelustaan suorittanut tässä kaupungissa tällä vieraalla maalla ja noina kolmena vuotena oli hän oppinut kansan kielellä kiroamaan, — siinä kaikki. Mukavaa elämäähän täällä elettiin: vartioitiin läänin vankilaa ja silloin tällöin oltiin harjoituksissa. Joskus vaan tehtiin pitempi ratsastusmatka. Vaan vaikkei hän voinutkaan itselleen mitään sen parempaa toivoa, kuohuivat hänen kuumat verensä useinkin levottomasti. Varsinkin yksinäisinä yöllisinä hetkinä, kun hän asteli määrättyjä askeliaan vahtikojun edustalla, kun yö oli ihana ja hiljaisuus ääretön ja kaikki elämä tuossa pienessä kaupungissa oli uneensa vaipunut, kun ei ainoatakaan lehvää liikahtanut ja kun hän ei kuitenkaan ankarimman rangaistuksen uhalla saanut silmäänsä ummistaa, syntyi hänessä haikea, palava halu saada jotain vaihtelua aikaan, päästä joihinkin seikkailuihin osalliseksi.
Tänä iltana oli hänellä jonkunlainen epäselvä tunne siitä, että jotain tulisi tapahtumaan, ja hän tähysteli tarkasti ympärilleen: kunpa vangitkaan edes tekisivät pakoyrityksen, niin olisihan siinäkin edes jotain vaihtelua! Mutta ei hän mitään erikoista huomannut, heitti jalkansa ristiin, kaivoi esiin tupakkakukkaronsa ja sytytti nysänsä.
Kaislarantainen, tyyni lahdelma nukkui rauhallista kesäuntaan lummekukkaisen peitteensä alla, — eikä kuiskahdustakaan kuulunut! Hän nojautui taapäin, puhalsi tupakan savun tyyneen ilmaan ja katseli, kuinka se hajaantumatta kohosi korkealle ilmaan. Mutta kun hän taas katsahti ympärilleen, suututti häntä ahdas näköpiiri, joka ikäänkuin kuristi häntä. Olla hänen siellä, kaukana, äärettömällä arolla, jossa taivaanranta huimaavan kaukana aaltoilee…!
Silloin säpsähti Heikki Hytönen ikkunansa takana.
Tupakkaa!
Mutta mistä tuli se tupakan haju? Hän avasi varovasti ikkunan ja pisti ulos parroittuneen leukansa, tähysteli uteliaasti ympärilleen, mutta ei mitään nähnyt.
Kasakka heräsi mietteistään, nousi seisomaan, otti pyssynsä ja huusi mielensä huviksi pitkän vartiohuutonsa:
— Slusha-a-aj!
— Slushaj! vastasivat vuorostaan muut vartijat, joita oli yksi jokaisessa linnan muurin neljässä kulmassa.
Kasarmissa käännähti kasakkakapteeni rauhallisesti toiselle korvalleen, kun kuuli että hänen väkensä oli paikoillaan, ja linnan vanki kopissaan säpsähti levottomasta unestaan, niin että raudat ratisivat; jolloin vanginvartija käytävässä katseli häntä hetkisen pienen oveen tehdyn lasireiän läpi.