Siinä seisoi hän vuodesta vuoteen höyryävän teekeittiön ja valkeain, kiiltävien kuppien takana. Aina on hän yhtä totinen, vaikkei se ilme ollenkaan kaunista hänen sieviä kasvojaan. Hän ojentaa sinulle kupin kahvia tottuneesta kädestään, sinä katsahdat vaistomaisesti noihin totisiin silmiin, ja sitten antaa hän sinulle takaisin kymmenen tai kaksikymmentä penniä. Hajamielisesti katsahtaa hän tuuman verran ohitsesi tyhjään ilmaan.
Luulin ensin, että hän oli kihloissa, mutta nyt olen kuusi vuotta peräkkäin nähnyt hänet samalla paikalla. Ehkä hän sentään rakastaa. Mutta ei sekään ole juuri luultavaa, sillä varmaankaan ei hänellä ole aikaa mihinkään ylimääräisiin tehtäviin.
Niinpiankuin juna on mennyt, pyyhkäsee hän pois kaikki käytetyt kupit, täyttää sokerirasiat ja leipäastiat ja asettaa esille uudet pöytäkalut, sillä tunnin kuluttua saapuu taas toinen juna. Hänellä on mainio taito järjestää ja laitella pienimpiäkin kapineita niin, että työtä riittää koko tunniksi.
Juna viheltää ja asemakello soi. Uusi lauma nälkäisiä herroja ja naisia lastensa kanssa hyökkää sisään. Nuo valkoset kädet ojentelevat tusinoittain kuppeja oikeaan ja vasempaan ja jakelevat kuparilantteja samalla tavalla, ja yhä ne nuo totiset silmät vaan luiskahtavat tuuman verran ohitse ilmaan.
Voisin nyt taas melkein vannoa, että hän on kihloissa.
Kerran näin muutaman herran laskevan leikkiä ja saavan hänet hymyilemään, mutta se hymyily oli niin kuihtunut kuin mumian hymyily.
Varmaankin tuntee hän ulkonäöltä ja nimeltä suuren osan niitä, jotka usein matkustavat, mutta turhaan saat toivoa saavasi häneltä silmäystä, joka osoittaisi, että hän sinut tuntee. Tyttöparka kai luulee pitävänsä olla arka maineestaan.
Hänen moitteettoman puhtaaseen, neitseelliseen otsaansa on jo alkanut ryppyjä ilmaantua. Ovatko ne ijän uurtamia, sitä ei voi ollenkaan huomata hänen epämääräisestä vartalostaan. Hän ei näytä olevan luotu muuhun kuin ojentamaan kahvikuppeja herroille ja lastensa kanssa matkustaville naisille. Siltä ainakin näyttää.
Mutta mainio aarre mahtanee hän olla ravintolan pitäjälle. Turhemman tarkkaa täsmällisyyttä, suurempaa intoa toimessaan ei voi vanha, köyhä leskirouvakaan vaatia ainoalta piialtaan. Koko hänen olennossaan on jotain kahvikuppiposliinin kylmää kiiltoa. Kylmät silmät välkkävät kilpaa teekeittiön kanssa, ja hänen oikein arkamaisen huolellisessa puvussaan huomaa tuon saman käden jälkiä, joka on järjestänyt kahvikupit, sokerirasiat ja leipäkorit ravintolan pöydälle.
Kun muuan vanha rouva kerran tarttui häntä käteen ja puristi sitä hyvästiksi, kohteli hän eukkoa samalla virallisella kylmyydellä kuin muitakin ja antoi katseensa liukua tuuman verran hänen ohitsensa tyhjään ilmaan.