Eräillä markkinoilla läänin pääkaupungissa oli Kären onnistunut kehua itsensä muutamain nuorten renkimiesten seuraan ja päästä osalliseksi heidän kestitykseensä. Seurustelu päättyi tappeluun, jossa Kärki sai isänniltään pahanpäiväisesti selkäänsä. Pidot olivat ulkoilmassa kauppias Karhusen puutarhan nurkassa, ja sattumalta tuli Keppi-Leena, joka oli markkinoilla hänkin ostoksiaan toimittamassa, menneeksi pihan kautta puotiin juuri silloin kuin tarjottavat tavarat olivat loppumaisillaan.
Leena tunsi heti Kären hänen sotilastakistaan, joka kummallisella tavalla horjui edestakaisin ja ylös ja alas puutarhan lehdettömän pensaikon takana. Samalla kuului sieltä huutoa ja melua ja kiivasta kinaa. Tuossa tuokiossa oli Leena nilkuttanut puutarhan aitauksen luo ja näki raosta tirkistäissään, että Kärkeä nakeltiin kuin kinnasta neljän reippaan miehen välissä kädestä käteen. Miehet olivat kovin kiihoittuneita, heidän poskensa hohtivat ja silmät rasvan raukeina kimmeltivät.
Hän käsitti heti, että Kärelle tuossa epätasaisessa taistelussa tulisi käymään pahasti, jos ei sitä jotenkuten keskeytettäisi. Kärki sai iskun iskunsa perästä ruumiisensa, mutta juuri kuin hän kasvoihin satutettuna lyykähti istualleen maahan, harppasi Leena taistelevain väliin, asettui toiselle jalalleen seisomaan ja heilutti uhkaavasti pitkää sauvaansa.
— Vai niin, — neljä nuorta miestä ylitä vanhaa miestä vastaan! Ett'ette häpee! Tapatte hänet vielä, humalaiset roistot! huusi hän kiihoittuneella äänellä ja pyöräytti keppinsä suojelevasti Kären eteen, joka istui maassa nenä ja suu verta vuotaen.
— Mitä akalla on täällä tekemistä? Pois tieltä Keppi-Leena! huusi muuan rengeistä ja survasi häntä.
Vaan sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä, sillä samassa sai hän aika iskun olkapäähänsä Keppi-Leenan sauvasta, sitä vaille, ettei nenään käynyt, ja kimakalla äänellä, joka kuului yli puolen kaupungin, alkoi Leena huutaa apua ja poliisia, jolloin renkienkin sekavissa aivoissa samalla selvisi, mistä oli kysymys. Ja päästäkseen akkain juoniin sekautumasta jättivät he taistelutantereen saaliineen Leenan haltuun. Suurella riemulla Leena sen anastikin. Markkinamiehet eivät Suomessa ole juuri uteliaisuudella pilatut. Jotkut ohi kulkijat pilkistivät kyllä puutarhan lankkuaidan raoista sisään, mutta kun eivät sen enempää huutoa kuulleet, sai Leena jäädä rauhaan otuksensa kanssa.
Hän istuutui Kären viereen ja pyyhki veren hänen kasvoiltaan; sitten meni hän kaivolle vettä noutamaan, mutta kun palasi, olikin Kärki jo pitkällään. Ensin luuli Leena hänet kuolleeksi, mutta pian huomasi hän miehen kuitenkin vielä hengittävän. Hangattuaan häntä aika tavalla kasvoihin sai Leena hänet vähän virkoamaan, mutta mies käytti tilaisuutta vaan aika tavalla kirotakseen ja vaipui uudelleen uneensa.
Nyt tapahtui niin, että Leenalla oli hevosensa kauppiaan pihalla, jonka puodista juuri äsken oli ostoksensa ostanut. Kun Kärki oli uneen vaipunut, ei Keppi-Leena oikein tiennyt, mihin hän ryhtyisi. Eihän käynyt heittäminen häntä paljaalle maallekaan loikomaan, sillä kylmä tulisi olemaan syksyinen yö ja saattaisi mies siihen vielä kuoliaaksi paleltua. Leena päätti sentähden lähteä apua hakemaan saadakseen miesparan kannetuksi väen tupaan, jossa saisi nukkua siksi, kunnes selviäisi. Viimein onnistuikin hänen kuvata nukkuneen tila niin kamalaksi, että sai muutamia miehiä houkutelluksi puodista puutarhaan.
Kylminä ja välinpitämättöminä siitä, oliko hän vahingoittunut, vai ei, katselivat miehet kaatunutta sankaria, mutta eivät yrittäneetkään ruveta häntä pois kantamaan, vaikka Keppi-Leena kyllä heitä siihen kehoitteli. Vasta sitten, kun hän, loukkautuneena moisesta kylmäkiskoisuudesta isänmaan puolustajaa kohtaan, oli kertonut äskeisestä tarmokkaasta esiintymisestään ja uhannut huutaa vallesmannia ja viskaalia, kävivät miehet laiskasti Kärkeen käsiksi ja onnistuivatkin viimein saamaan hänet seisaalleen.
Mutta kun Kärki tunsi itseään kauluksesta riiputettavan, heräsi hän horroksistaan ja alkoi riuhtoa itseään irti niin äkäisesti, että miesten täytyi puolimatkassa tupaan heittää hänet käsistään.