— Piru häntä kantakoon mokomaa juopporattia, joka potkii kuin hullu! sanoivat miehet.
— Ei tarvitsekaan! örisi Kärki, joka oli alkanut virota ja koki päästä pystyyn.
— Kas niin, — pysy nyt vaan koreesti hiljaa, niin vievät nämä miehet sinut tupaan, ett'et tarvitse paleltua kuoliaaksi yöllä, kehoitteli Keppi-Leena.
— Paleltuako…? Ohoh! On minulla rahaa! virkkoi Kärki jotenkin asiaan kuulumattomasti ja koetteli jalkojaan, pitäisivätkö ne. Tehtyään pari pitkää heilahdusta sai hän ne vakautumaan allensa ja pysähtyi sitten muutamiksi silmänräpäyksiksi paikoilleen, ikäänkuin olisi itsekin ihmetellyt tätä voimainsa näytettä. Älyttömin silmin tuijotti hän vähän aikaa läsnäoleviin, haparoi toisella kädellä poveaan, sai esille jonkun vanhan lompakon tapaisen ja levähytti sen auki.
— Tääll' on rahaa, pojat! Ja nyt me ryypätään.
— Etkö ole jo saanut tarpeeksi takkiisi vai vieläkö tahdot lisää? kysyi toinen miehistä.
— Takkiisi? — Kuka on saanut takkiinsa? Ryssät! Minä olen antanut niille takk… yksi kymmentä vastaan.
— Onkohan sillä todellakin rahaa? kysyi Keppi-Leena levotonna.
— Mistäpä hän olisi saanut, sanoivat miehet ylenkatseellisesti.
— Tääll' on rahaa! huusi Kärki ja heilutti lompakon tähteitä niin, että sieltä todellakin putosi viisimarkkanen maahan.