— Nuo miehethän ne vaan, mutta en minä uskonut.
— Eläkä uskokaan, sanoi Kärki hyväksyvästi. Sitten vetäsi hän likasella kädellään kasvojaan ja sai siihen verijälkiä.
— Mistä tämä veri tulee?
— Olivathan vähällä sinut tappaa, vaikket enää muista, ja olisivat kai tappaneetkin, jos en minä olisi tullut väliin ja pelastanut sinua.
— Tappaa! Elä puhu loruja! Minähän olin heidät tappaa. Luuletko, ett'en sen vertaa tiedä — höh!
Kärki kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään.
Merkillistä kyllä oli Keppi-Leenalla sen verran naisen älyä, ett'ei hän ruvennut vastustelemaan. Muuten ei hän luultavasti koskaan olisi saanut uhrata elämäänsä miehen hyväksi. Sitä peläten hän nyt varmaankin tämän ainoan kerran tukki suunsa totuuden sanalta ja vaikeni.
Ja kun Kärki kerta toisensa perästä veteli kasvojaan saadakseen selville, mistä se tuo veri pakana vuoti, mennä hynttäsi Keppi-Leena hevosensa luo ja alkoi päästellä marhamintaa. Sitten kääntyi hän päin Kärkeen ja sanoi päättävästi:
— No, — kun tullet mukaani, niin pääset selkääsi saamasta etkä rahojasi hukkaa.
— Minnekkä? kysyi Kärki jo jotenkin selvänä.