— Ei — elähän! Minnekkä sinulla on semmoinen kiire! Minne me sitten menemme?
Keppi-Leena pidätti hevostaan ja katsoi ympärilleen.
— Johan sen sanoin. Tuletko vai etkö?
— Onko sinulla sitten viinaa? kysyi Kärki.
Keppi-Leena oli jo maiskauttamaisillaan huulia hevoselleen, mutta taas pääsi hänessä naisen luonto voitolle, hän melkein häpesi heikkouttaan, mutta vastasi empimättä:
— On kai sitä nyt sentään tuloryypyksi.
Kärki kiipesi hyvillä mielin rattaille ja istui siinä jotenkin vakavasti ja yläruumistaan aivan paljon huojuttamatta, mutta Leena maiskautti lähtömerkin ja ajoi saaliineen kaupungin läpi, kun hämärä alkoi kietoa huntuunsa markkinakojuja eikä kellään ollut aikaa rattailla istuvalle matkueelle suutaan soittaa.
* * * * *
Keppi-Leena ei ollut mikään kaunotar. Jouduttuaan vaivaiseksi jo lapsena ollessaan, jolloin hänen vasemman jalkansa oli "kolottanut pois", oli hän siitä huolimatta niin toimelias ja lujatahtoinen, että jo aikaisin oli päässyt riippumattomaksi kunnasta ja köyhäin hoidosta, joiden varaan luonto muuten näytti hänet määränneen. Äärettömällä sitkeydellä ja säästäväisyydellä sai hän kootuksi pienosen rahasumman, joka enimmäkseen oli hankittu vehnäsiä kirkon mäellä myyden. Sen käytti hän palkatakseen miehen, joka auttoi häntä penkomaan vähän peltoa pappilan maalle, ja rakentamaan majasen; loput rahoista käytettiin hevosen ja lehmän ostoon.
Kun Leenalla oli pesänsä valmis, oli hän jo puolivälissä viidettäkymmentä, mutta olipa hänen vanhuutensakin nyt turvattu ja saattoi hän ylpeydellä katsella takaisin uutteran elämäntyönsä tuloksiin ja sen hedelmistä nauttia.