Keppi-Leena pani kiven kovasti vastaan, vaikka olkoon voitto kuinka suuri tahansa ja käski Kären jo huomenna viemään viinansa sinne, mistä oli sen saanutkin.
— Oletpa sinä lapsekas, sanoi Kärki.
— Vai lapsekas! Vaan viinasaksaksi en rupea minä!
— Viinasaksaksi! Hyi, kuinka rumasti puhut hyvästä rahanansiosta! Kuka käskee sinun viinasaksaksi rupeamaan? Tämä on minun asiani tämä, eikä sitä enää voi peruuttaa.
— Miks'ei?
— Kun on välttämättömänä ehtona kontrahdissa se, että lekkeri on tuotava tyhjänä takaisin, muuten minut hetipaikalla ilmi annetaan vallesmannille. Vaan jos minä saan hoitaa tämän asian mieleni mukaan, niin on meillä kolmekymmentä markkaa viikon parin kuluttua. Vai eikö sinulle raha kelpaa?
Keppi-Leena torui Kärkeä siitä, että tämä oli niin ankaroihin ehtoihin suostunut ja väitti, ettei kauppiaasta olisi milloinkaan Kärelle viinaa annettu, jos ei olisi tiedetty, että toinen siitä vastaa.
— Niin, mutta nyt on viina tässä etkä sinä suinkaan tahtone päästää ryöstömiestä taloon tai mennä käräjiin salakaupasta, ennenkun olemme pennin pätkääkään voittaneet?
Kärki tuli yhä kaunopuheliaammaksi ja kuvasi niin kauniisti kaikkia tämän kaupan etuja, vedoten varsinkin Leenan jotenkin kehittyneesen ahneuteen, että tämä viimein rauhoittui, vaikka olikin vakuutettu siitä, että viina ei tulisi kostuttamaan muiden kurkkua kuin Kären.
Senpätähden hän kävikin aika tavalla ihmeihinsä, kun Kärki seuraavan päivän iltana palasi metsästä vaan hiukan humalassa ja kymmenen markkaa taskussaan. Hän oli aivan mainiolla tuulella ja puhui niin kauniisti näistä sivutuloistaan ja esitti sen kaiken niin kauniissa valossa, että Keppi-Leenalta pääsi nauru nähdessään miehensä ilakoiden käsiään hykertävän ja kiertelevän viiksiään kuin parhaat kaupungin herrat.