Cable oli kuin suuri, komea koiranpentu, jota kurittamalla pakotetaan vanhasta isännästään luopumaan ja uuteen suostumaan, ja olihan meillä kaikilla häntä kovasti sääli. Mutta samoinkuin koira voi tottua uuteen isäntään, tulisi Cablekin murtumatta muutoksen kestämään. Vesissä silmin istui hän rautatievaunussa aina Moskovaan saakka, eikä sanonut sanaakaan, niin että me jo aloimme pelätä, että hän ehkä aikoi karata meiltä Sonjuskan, tuon tumman venakkonsa luo. Jotkut meistä jo lausuivat senkin epäilyksen, että Sonjuska Cablen toimesta jonkun matkan päässä seurasi häntä salaa Suomeen.
Ensi kerran elämässään oli Cable salaperäinen ja se lisäsi pelkoamme. Hän kätki meiltä jotain ja kun hän ei voinut kätkeä muuta kuin mitä hän nähtävästi oli päättänyt Sonjuskasta erotessaan, oli se tietysti jotain kapinallista. Olimme kuitenkin väärässä epäilyksinemme. Jo Moskovassa irroitti Cable kielensä kantimet, jotka suru, ja ainoastaan suru, oli niin tiukalle kiristänyt.
Istuessamme hotellissa ja juodessamme kahvia illallisen jälkeen, kertoi hän meille kyynelet silmissä kaikesta: erostaan, tuskastaan ja toivostaan saada kerran tulevaisuudessa tavata Sonjansa, sittenkun hänen asemansa oli vakaantunut ja hän voisi olla oma herransa.
Meidän joukossamme oli muuan meitä muita vähän vanhempi toveri, joka edusti järkeämme ja oli ihmisvihaaja. Hän katseli Cablea säälivästi hymyillen ja virkkoi:
— Sinä oma herrasi? Et koskaan, hyvä veli!
Emme olleet koskaan nähneet semmoista ilmettä Cablen silmistä kuin mikä niistä nyt välähti. Hän vannoi kaikkien pyhäin nimessä hakevansa Sonjuskansa Suomeen ja menevänsä hänen kanssaan naimisiin, niinpiankuin vaan vähänkään oli päässyt arvossa kohoomaan. Me hymyilimme epäluuloisesti ja toivotimme hänelle ivallisesti onnea tähän rohkeaan päätökseen. Mutta ivamme valui kuin vesi kuikan selästä. Hän ei huomannut ivaamme, vaan tarttui järkevää toveriaan ystävällisesti käteen ja kiitti häntä hänen onnentoivotuksestaan. Me muut purskahdimme nauramaan, mutta silloin synkkeni taas Cablen otsa. Hän kysyi avonaisesti, emmekö uskoneet häneen vai miksi me nauroimme, mutta ei meillä ollut sydäntä selittää syytä siihen.
Suomeen tultuaan kasvoi Cable pian kiinni ympäristöönsä. Hän tuli heti huvittelevan elämän toimeenpanevaksi johtajaksi siinä läänin kaupungissa, jossa hänen pataljoonansa oli. Koulupojat häntä kadehtivat, naiset hemmoittelivat, suuri yleisö sanoi häntä ylpeäksi, mutta toverit ja esimiehet häntä suosivat. Hän sitoi miekan kupeelleen yhtä kireälle kuin ennenkin, hymyili huolettomasti ja avonaisesti kaikille, joita kohtasi, johti franseeseja äänekkäällä, sorahtelevalla ranskankielellään ja pilasi viisi paria valkosia hansikkaita viikossa. Hänen menestyksensä naismaailmassa oli yhtä suuri kuin ennenkin, ja oli hän sen vuoksi jo päästä uuteen maanpakolaisuuteen Venäjälle, mutta asia saatiin vaikenemaan ja esimiestensä välityksellä pääsi hän pulasta siten, että siirtyi toiseen pataljoonaan. Meistä tuli taas toverit. Hänen maineensa oli kulkenut hänen edellään ja oli hän jo ennen tuloaankin yleinen suosikki.
Hänen myöhemmät vaiheensa johtuvat edellisistä. Elämän ongelmat eivät ole koskaan häntä huolestuttaneet ja siitä saa hän kiittää onneaan. Rakkaus olisi kenties voinut viedä hänet harhaan, mutta tämä ainoa kysymys hänen elämässään ratkaistiin niin, että hän meni onnelliseen avioliittoon tytön kanssa, jonka isä oli kaupungin etevimpiä miehiä, ja kun minä toverien jäähyväispidoissa pidin hänelle puheen heidän puolestaan, niin koetan muistella tässä sen sisältöä. Hyvät herrat! — sanoin minä. — Kohtalo luo välistä huvikseen onnellisia ihmisiä. Ei koskaan ole saatu selville, miten se tapahtuu, sillä ei kukaan ole voinut kohtaloa jälitellä. Siitä huolimatta on ihmiskunta kaikkina aikoina koettanut saavuttaa tuota mainiota tulosta, jota kohtalo silloin tällöin huulet leveässä hymyssä näyttää meille muille kuolevaisille niinkuin jonkunlaisen Camera obscuran avulla.
Tuollaiseen cameraan tahdon nyt teidät tutustuttaa. Olen kuullut hänen Odessan kesäauringon paahteessa avopäin ja hikeä vuotaen sotilasrintamassa, joka oli uupumukseen menehtymässä, laulavan Bellmannia tyytyväisellä äänellä, vaikkakin vähän väärällä nuotilla. Olen nähnyt hänen keskellä meluavia juominkeja katoavan viereiseen huoneesen, jossa ravintolan isännän pienet lapset olivat heränneet ja alkaneet huutaa, ja olen hänet tavannut siellä vielä kaksi tuntia sen jälkeen soudattamassa kapalolasta lasi vieressään ja ihmeihinsä vaipunut lapsen äiti edessään. Olen kuullut hänen puhuvan totta kuin poika ja valehtelevan kuin viipurilainen.
En ole nähnyt häntä tappelutantereella, mutta minä olen vakuutettu siitä, että jos olisin sen nähnyt, en voisi siitä kertoa, sillä minä olisin nauruuni menehtynyt. Mainioita ominaisuuksia! sanotte. Ei, ne eivät ole mainioita ominaisuuksia, sillä Cablella ei ole ollenkaan mitään ominaisuuksia. Hän on kameleontti, jolla on kaikki värit eikä mitään väriä. Hänellä on sielu, johon ympäristö salaman nopeudella kuvastuu, ja hän toimii vaistomaisesti sen mukaan, mikä häntä milloinkin miellyttää.