Sillä Cable ei ole aatteen eikä pitkällisten tuumailujen mies. Kerran tapasin hänet istumassa niinkuin näytti mietteihinsä vaipuneena ja ihmeissäni kysäsin minä: "Cable, mitä sinä mietit?" Mutta Cable katsahti minuun valoisin hymy huulillaan ja veti hammastikun suustaan — hän oli penkonut rusinan jyvää hampaansa kolosta.
Silloin huomasin, että minähän siinä olin ajatellut, mutta ei Cable. Ja niin on aina ollut: Cablen voima on siinä, ett'ei hän itse ajattele, — muut kyllä ajattelevat hänen puolestaan. Ja kun hän nyt on saanut hyvän tytön ja yhtä hyvän appi-ukon, voipi Cable rauhallisesti heittää hyvästinsä kaikille huolille! Hyvät herrat, juokaamme maailman tätä nykyä onnellisimman ihmisen malja! Hurraa!
Puheen pidettyä tuli Cable lasi kädessä liikutettuna ja kiitollisena luokseni, kietoi kätensä kaulaani ja suuteli minua niin että paukahti. Samalla kaasi hän lasinsa sisällön kaulukseni ja syntisen selkäni väliin, mutta kuka olisi voinut suuttua Cableen, varsinkin kun hän itki ääneensä niinkuin silloin teki.
Taiteilijain tukala elämä.
Kun ystävälläni taidemaalarilla joskus oli oikein hyviä ystäviä luonaan, saattoi hän jutella seuraavan kertomuksen vaimostaan. Hän pyysi häntä aina jäämään huoneesen ja kuuntelemaan, vaikka rouva ei näyttänyt aikovankaan seurasta poistua.
He katsoivat toisiaan nauraen silmiin ja maalari alotti:
— Ensi matkallani ulkomaille, ollessani vielä aivan nuori poika, matkustin Kööpenhaminan kautta. Olin saanut matkarahan valtiolta, matkan määrä oli Pariisi ja tulevaisuuden ovi oli siis seposelällään edessäni. Mutta kun minulla oli hyviä suosituskirjeitä muutamille tanskalaisille taiteilijoille, päätin pysähtyä vähäksi aikaa kaupunkia katselemaan. Käytyäni muutamia kertoja tervehtimässä uusia ystäviäni heidän ateliereissaan, kohtelivat he minua kuin toveriaan ja samoin tekivät heidän modellinsakin.
Viihdyin mainiosti enkä siis matkaani kiirehtinyt. Ett'en aivan laiskan päiviä viettäisi, aloin maalata pieniä luonnoksia Thormannin luona. Hänellä oli ihana seitsentoista vuotias tyttö modellina kolme tuntia joka päivä. Johanne Larsen oli hänen nimensä ja hän ansaitsi leipänsä vartalonsa hienoilla viivoilla ja valkosella hipiällään. Hän oli kaikkien nuorien maalarien suosikki ja hyvä ystävä.
Nuori oli hän ja uhkui elämän halua, hänen epätasaiset hampaansa välkkyivät veitikkamaisesti hänen nauraessaan, ja hänen ilonsa tarttui muihinkin. Nuoret maalarit seurustelivat hänen kanssaan aivan niin kuin olisi hän ollut heidän joukkoonsa kuuluva.
En ollut koskaan ennen nähnyt sellaisia modelleja ja olin yleensäkin kömpelö naisten seurassa. Kun nyt Johanne erityisesti minua miellytti, niin rakastuin minä häneen muitta mutkitta.