Thorman nauroi, tyttö itsekin laski leikkiä kanssani, ja toverit pitivät minua pilkkanaan. Rakastunut modelliin, — se oli kovin lapsellista! Maalasin hänet seisaalleen, istualleen, pitkälleen, mutta Thorman asetti hänet hyvin vaikeaan asemaan ja antoi hänen seista siinä, kunnes tyttö oli pyörtyä uupumuksesta. Hän tahtoi tehdä tytöstä itämaisen bajadeerin ja panna sen Akademian näyttelyyn ensi kevännä.
Meistä oli pian tullut hyvät ystävät Johannesta ja minusta. Hän oli mieltynyt viattomuuteeni ja käytti sitä välistä hiukan hyväkseenkin, keikaillen edessäni mitä herttaisimmalla tavalla. Minun piti itseni tulla valitsemaan hänelle suuri Rembrandthattu Östergaden parhaasta muotikaupasta, ja lukemattomat kerrat vein hänet kanssani Tivoliin. Palkkioksi sain syödä illallista hänen kanssaan. Luulin, että hän oli mielistynyt minuun aivan yhtä paljon kuin minä häneen.
Mutta kun kerran annoin houkutella itseni ostamaan hänelle syyskapan, syntyi siitä kauhea meteli taiteilijain kesken. Vai niin — vai että minä ostin uusia syyskappoja heidän modelleilleen! — Hyvähän on, että sinulla on varoja semmoiseen ja onhan meistä samantekevä, mihin matkarahasi panet, mutta olisi niitä sentään niitä kunnon ihmisiä, jotka ovat hankkineet sinulle tilaisuuden matkustaa ulkomaille, varoitettava, ett'eivät rupeaisi uutta matkarahaa puuhaamaan — olisipa kuin olisikin varoitettava!
Minulle alkoi tulla hätä.
Seuraavana päivänä ilmoitin, että huomenna minä matkustan. Johanne loi minuun katseen, johon en uskaltanut vastata.
— Jos niin on, niin on meidän tänä iltana mentävä "Metsään" lähtiäisiäsi viettämään, ehdottivat toverit.
Kun ilta-aurinko vaipui Klampenborgin pyökkipuiden taa, istuuduimme me lähelle rantaa "Bellevuen" verannalle. Meitä oli koko lauma nuoria maalareita sekä naisia Johanne ja eräs toinen modelli. Olin siihen aikaan vielä taipuvainen innostumaan ja suurin sanoin ylistelin minä meren ihanuutta, illan varjoja, toverien uskollisuutta ja — Johannea. Oli vaan yksi ainoa, joka piti sanani totena ja se ainoa oli — Johanne.
Hän seurasi kanssani puistoon, jossa jo oli pimeä alhaalla, vaikka illan hämärä vielä puiden latvoja valasi. Kun palasimme kävelyretkeltämme, alkoi sukkeluuksia päällemme sataa, varsinkin kun lamppujen valossa huomattiin, että Johanne oli itkenyt. Minä nauroin näön vuoksi muiden mukana, mutta Johanne vaikeni ja antoi nauravain nauraa. Sitten teki hän kärsimättömän liikkeen, kun ei ilosta alkanut loppua tullakaan; hän oli hemmoteltu tyttö ja oli tottunut antamaan luontonsa laukeilla maalariensa seurassa. Hänen silmänsä leimahtelivat synkästi, kun hän päättävästi paiskasi kätösensä pöytään:
— Ja nyt en minä enää viitsi kuunnella, sillä ei siinä ole mitään naurettavaa — ei niin mitään! Te olette apinoita jokainen! Ei teissä ole kenessäkään, ei ole ainoatakaan inhimillistä tunnetta… ette osaa muuta kuin irvistellä ja pilkata… minua kyllästyttää semmoiset…! Hän tuossa… hän on ainoa, joka… hän on monta vertaa parempi kuin kaikki te yhteensä. Naurakaa vaan niin paljon kuin mielenne tekee…!
Johanne kätki kasvonsa nenäliinaan ja astui rappuja alas. Olin aivan ihastuksissani saamastani kiitoksesta ja samalla minua suretti ja säälitti tyttö. Olin juuri juoksemaisillani hänen jälkeensä, kun Thormann tarttui käteeni ja alkoi: