— No, no, lapseni! Jo on tarpeeksi tyhmyyksiä. Sinulla on muutakin tekemistä kuin ostaa hattuja ja syyskappoja Johannelle. Johanne hoi! — tule pois eläkä koeta tehdä poikaa tyhmemmäksi kuin hän on. Hän on perhana vieköön, tarpeeksi tyhmä ilmankin. Kuuletko Johanne Larsen!…
Johanne pudotti nenäliinansa ja seisoi vähän aikaa vielä mietteissään. Sitten tempasi hän yht'äkkiä takaisin entisen iloisen luonteensa ja helähti heleimpään nauruunsa, niin että epätasaiset hampaansa välkkyivät.
— Loruja! sanoi hän ja tuli ylös.
Hän istui viereeni, kauhean lähelle minua, mutta koko illan olimme me kuitenkin niinkuin olisimme olleet vieraita toisillemme.
Vastainen Skånen ranta oli jo aikoja sitten sulanut yhteen illan hämärän kanssa, ainoastaan muutamat punaset purjeet heijastelivat vielä illan ruskoa kaukana ulapalla.
Me puhuimme maalauksesta.
Johanne antoi meidän puhua ja kumartui kaiteen yli paremmin nähdäkseen viheriän vaaleiden aaltojen hiipivän hienohiekkaisen rannan helmaan. Ikäänkuin olisi pelännyt putoavansa, pisti hän kätensä kainalooni ja tunsin minä siitä säteilevän lämmön rupeavan aivan polttamaan itseäni; mutta itse istui hän näennäisesti aivan välinpitämätönnä tuijottaen merelle ja ilmettäkään pienissä kasvoissaan muuttamatta.
— Mennäänkö illalliselle? ehdotti joku.
Kun muut nousivat, jäin minä paikoilleni.
Ja kun he olivat menneet, nojauduin minä Johannea kohden ja me sanoimme toisillemme äärettömän paljon tyhmyyksiä.