Seuraavana aamuna k:lo 9 olin minä asemalla kaikkine kapineineni ja olipa neljä maalariakin jaksanut nousta minua saattamaan.
— Entä Johanne? näkyivät he silmillään kysyvän.
— En tiedä, vastasin minä päätä puistamalla.
Mutta kun lähtökello soi ja minä menin ulos asemasillalle, oli Johanne jo siellä yhtä aamuntuoreena ja sievän näköisenä kuin ennenkin. Ja eikö tuo veitikka ollut tuonut kukkaiskimppuakin mukanaan! Ehdin ne tuskin piilottaa vaunuun, kun toverit tulivat.
— No, — missä on Johannen piletti? Eikö hän aiokaan seurata poikaansa Pariisiin? Kylläpä on paha poika, kun ei ole ostanut hentulleen pilettiä!
Mutta Johannen epätasaiset hampaat välähtelivät hänen nauraessaan iloisinta nauruaan, ja kun juna lähti liikkeelle, ei kukaan olisi voinut nähdä, että itku kurkussa pulpahteli.
* * * * *
Monta kertaa on minua sittemmin tuolla jutulla kiusattu. Niinkuin esim. kun minä noin kuusi vuotta myöhemmin palasin nuoren vaimoni kanssa häämatkaltamme Itaaliasta ja viivyimme muutamia päiviä Kööpenhaminassa. Pikku vaimoni oli iloinen päästäkseen kotiinsa jälleen eikä olisi mielellään matkalla pysähtynyt. Ei meidän olisikaan pitänyt pysähtyä.
Vaimoni oli vähän turhankaino siihen aikaan ja yleensä hyvinkin hämmästynyt elämästä, mutta varsinkin maalarien elämästä. Enhän voi muuta kuin pitää hänen puoltaan siinä asiassa, sillä olinhan minä vetänyt hänet mitä rauhallisimmista kodista Pohjanlahden rannalla, jossa hän oli elänyt neitsyt-aikansa vanhojen tätien keskessä nukkuvassa maaseutukaupungissa.
Jo alusta alkaen oli hänellä aivan voittamaton vastenmielisyys modellejani kohtaan. Roomassa oli minun hänen tähtensä täytynyt luopua mainiosta, oliivivärisestä kalastajatytöstä. Pyysin ja rukoilin häntä jäämään atelieriini siksi aikaa kuin maalasin, mutta siihen ei hän mitenkään tahtonut suostua. — Olla läsnä silloin kuin toinen nainen riisuutuu alasti hänen miehensä nähden, — ei, siihen ei siveä suomalainen nainen voisi koskaan suostua!