Samana päivänä seisoi kapteeni Thoreld frakkiin pukeutuneena komeassa eteisessään ja otti vastaan vieraitaan, joita noin neljäkymmentä oli saapunut rautatieltä. Uusi rautatie oli nyt kiskoitettu muutaman asemanvälin verran ja kun rautatien rakennushallitus sekä pari senaattoria ja muuta korkeata virkamiestä olivat ensi kerran tehneet tänne huviretken, käytti kapteeni Thoreld tilaisuutta hyväkseen ja kutsui heidät ynnä muut rautatieherrat suurille päivällisille luokseen.
Kaikki talon torpparit olivat asemalla vieraita vastaanottamassa vaunuilla ja muilla ajopeleillä, mitä talosta vain löytyi, ja kun eivät ne riittäneet, niin valjastettiin hevosia lehvillä koristettujen lava-aisojen eteen niitä nuorempia herroja varten, jotka eivät välittäneet siitä vaikka vähän tärisikin. Tuo pitkä karavaani ajoi tomupilven sisässä maantietä pitkin, ja torvet toitahtivat ylämäessä, sillä mukana oli tätä varten erityisesti tilattu kaartin soittokunta. Talonpoikain hevoset kohottivat päätään soittoa kuullessaan, päristivät sieraimiaan ja polkivat jalkaa; ajajan oli vaikea pitää heitä tiellä, ja tiepuolessa seisoi kummastelevia kerjäläisiä katsomassa tätä komeutta, joka niin kuin unennäkö lensi ohitse eikä näkynyt kurjuudesta mitään tietävän. Kirkkaat messinkitorvet välkkyivät päivänpaisteessa, nuoret hienot herrat lauloivat mennessään, univormut kiiltelivät ja köyhät raukat paljastivat päänsä luullen, että itse keisari kulkee maansa ympäri ja menee nyt tervehtimään Herrasaaren upporikasta kapteenia.
Kun vieraat pölyisinä ja hiestyneinä tulivat perille noin puolen päivän aikaan, ohjattiin heidät vierashuoneisiin, joissa he saivat peseytyä, elleivät halunneet ottaa kylmää kylpyä suuressa uimahuoneessa järven rannalla.
Kapteeni Thoreld oli jo kauan valmistanut näitä suuria päivällisiään. Helsingin paras ravintolanpitäjä oli lähettänyt tänne kokkinsa pari päivää edeltäpäin, ja eilen tuli neljä frakkipukuista kyypparia. He olivat aukaisseet ovet suuren salin, ruokasalin ja verannan välillä, niin että nuo kaksi suurta huonetta muodostivat yhden ainoan ison huoneen, jossa pöydät olivat pantuina pitkiin riveihin ja peitetyt häikäisevän valkealla damastilla, mahdottoman suurilla kukkavuorilla ja raskailla hopea-astioilla. Jokaisen lautasen kohdalla oli seitsemän eri väristä lasia, ja servietit olivat käännetyt monella toinen toistaan somemmalla tavalla. Jääkellarissa oli pinoittain samppanjapulloja, mutta kapteeni piti itse huolen siitä, että hänen hienoin kymmenvuotinen Bordeaux'nsa sai tarpeellisen lämpömäärän ennen kuin herkuttelevat huulet tulivat sen makua maistamaan.
Soittokunta sijoitettiin verannalle kasvihuoneesta tuotujen kasvien väliin, jotka nyt koristivat sekä salia että verantaa ja tekivät kaiken tämän niin somaksi ja eloisaksi, että vieraat seisahtuivat hämmästyksissään ovelle hengittäen monenmoisia tuoksuja, joista kuitenkin ainoastaan yhden voi oikein erottaa, nimittäin kapteenin lempituoksun myskin, joka ikään kuin soitti korkeata viuluääntä tässä tuoksusinfoniassa. Tämä ei ollut mitään tavallista kerskailemista, vaan aivan erikoisen hienostuneen aistin synnyttämää. Se ei ollut kehumisen ja häikäisemisen halua, vaan nauttimishalua — ja tavattoman hienostunutta halua se oli sen aikaisessa Suomessa!
Kapteeni oli käyttänyt kaikki taitonsa vieraiden sijoittamiseen, mutta viime hetkellä hän sai sen ikävän sanoman, että hänen vasemmanpuoleinen vierustoverinsa varatuomari von Blume ei voi tullakaan, kun hänen rouvansa on äkillisesti sairastunut. Se tieto häiritsi häntä hetkisen. Mutta sitten istuttiin pöytään, ja soittokunta soitti ensimmäisen osaston pitkästä ohjelmastaan.
Seura oli jotenkin sekainen. Päivällisillä oli melkein virallinen sävy. Lähinnä isäntää istui pöydässä herroja, joilla oli ylimyksellinen linnun naama, kalju pää, hienot kädet ja pitkät sormet, jotka käyttivät veistä ja haarukkaa hajamielisesti, samalla kun hienot, arvokkaat huulet yhtämittaa ylläpitivät keskustelua naapurien kanssa. Kuta pidemmälle tultiin pöydän päästä ruokasaliin päin, sitä kömpelömmiksi muuttuivat päiden muodot, sitä karkeammiksi kädet, ruokahalu ahneemmaksi ja suut vaikenivat syödessään melkein kokonaan. Pöydän alapäässä istui näet insinöörejä, jotka yli vuoden olivat syöneet runsaat ateriansa talonpoikaistaloissa. Ne olivat iloisia, rotevia, terveitä ja nälkäisiä, ja heidän ruskeat kasvonsa näyttivät silmäänpistäviltä valkoista paidanrintaa vasten. He naureskelivat itsekseen tuolle viralliselle kankeudelle toisessa päässä pöytää, kertoivat kaskuja, joille nauroivat läkähtyäkseen, ja hoitivat ahkerasti lasejaan odottamatta isännän kehotuksia.
Kun oli syöty neljä ruokalajia kahdeksasta, alkoivat yläpään herratkin vähitellen sulaa. Valtioneuvokset pistelivät virkaveljiään, kenraalit rupesivat muistelemaan vänrikkivuosiaan, ja kapteeni Thoreld teki parastaan, että he tuntisivat olevansa iloisia ihmisiä, jotka ainakin tällä kertaa ovat unohtaneet arvonimensä ja kunniamerkkinsä. Sitten tulivat puheet, kun tuoksuva, makoisa kananpoikapaisti ja salaatit olivat kiihottaneet jo kuoleutuvaa nälkää, ja samppanja paukahti iloisesti ruokasalissa lähellä noita ruskettuneita apulaisinsinöörejä. Rautatierakennuksen päällikkö piti tosin vähemmin loistavan, mutta hyvin juhlallisen ja hyväksyvän puheen isännälle, jonka osa maamme sivistystyössä oli kaikille tunnettu, kiitti häntä siitä, että hän osasi arvostaa myöskin muiden työtä isänmaan hyväksi, ja lausui sen toivomuksen, että siitä olisi hänellekin hyötyä, kun höyryhepo muutaman vuoden kuluttua mennä puhaltaisi hänen vieraanvaraisten oviensa ohitse.
Puhuja oli oikein ylpeä puheensa viimeisestä onnistuneesta käänteestä, aikoi jatkaa vielä muutamilla sanoilla, mutta hillitsi itsensä ja päätti lopettaa tähän.
Juotiin kapteenin malja pohjaan, ja sitten puhui isäntä kaikille vieraille, jotka niin ystävällisesti olivat saapuneet läsnäolollaan kunnioittamaan näitä hänen pieniä pitojansa. Hän sanoi kauniita sanoja korkeille virkamiehille, mutta ei unohtanut alhaisiakaan. Hän oli nyt melkein kansanvaltainen mielipiteiltään. Hän kosketti ohimennen huonoja aikojakin ja toivoi, että maan hätä pian menisi ohi. Sitten hän teki äkkikäännöksen ja kehotti kaikkia olemaan iloisia ja näyttämään, ettei tässä yleisen toivottomuuden annettu reippaita mieliä masentaa. Tämä käänne tuli hänelle ehdottomasti mieleen muistona Kotkaisten hyväntekeväisyysjuhlasta ja hän sovitti sen — hiukan häveten — omaan juhlaansa.