Sitten tapahtui eräänä päivänä mätäkuun alussa, kun lavantauti riehui kuumimmillaan, että eräs pohjalainen vaimo saapui Kotkaisiin kurjemmassa tilassa kuin tätä ennen vielä oli nähty. Hänen pienin lapsensa, jota hän kantoi käsivarrellaan, kuoli heti taloon tultua, ja toiset kaksi tuskin jaksoivat ottaa askeltakaan nälästä ja uupumuksesta. Vaimossa itsessään oli lavantauti täydellä alullaan. Kotkaisten sairaalaan nostettiin heitä varten uusi vuode, ja vaimo sai hoitajakseen neiti Louisen.
Saman päivän illalla vaimo alkoi jo houria, kun oli saanut lääkkeitä, ja neiti Louise, joka vielä oli tottumaton uuteen toimeensa, rupesi puhelemaan hänen kanssaan, sillä sairas sanoi, että hänellä oli erityistä puhuttavaa Kotkaisten hienolle neidille. Kohtalo oli nähtävästi tuonut hänet tänne, että hän ennen kuolemaansa keventäisi sydämensä sille, jota se asia kaikkein eniten liikuttaa.
Neiti Louisen mieli tuli aivan juhlalliseksi. Se on varmaankin pohjalainen noita-akka tuo, joka kuollessaan tahtoo kertoa hänelle hänen tulevaisuutensa salaisuuksia.
— Sinä onnen lellityttö, sanoi hän heikosti hymyillen, — sinä onnen lellityttö, minä tiedän, että kohtalo on aikonut sinut kullassa kuhisemaan rikkaan miehen rinnalla.
Naisen silmät ikään kuin imeytyivät tuon jo alkulauseesta hämmästyneen nuoren tytön kasvoihin.
— Mutta kovat ajat tulevat sinua kohtaamaan, jatkoi hän — se on synnin ja himojen hallitsema mies, joka on tähdännyt silmänsä Kotkaisten viattomaan karitsaan, ja jos tahdot, niin kerron hänen pahoista töistään minua ja minun miestäni kohtaan, jonka hän kullan valhekiillolla minulta houkutteli pois. Niin, niin on, eivätkä auta siinä sinun pelästyneet silmäsikään, jotka eivät koskaan ole katsoneet tämän pahan maailman pohjattomaan syvyyteen!… Niin kuin Paapelin kuningas on hän elänyt porttojen kanssa, sen suuren Paapelin porton kanssa, jonka synnit ovat tuhannet! Ja sitten alkoi hän himoita sinun valkoista lihaasi, se susi, sinun lihaasi, joka olet Kotkaisten puhdas karitsa! Ja hän vietteli kulkevan, köyhän miehen, joka oli minun mieheni ja minun lasteni isä … hän viekoitteli ja pyyteli häntä minulta yhdeksättä käskyä vastaan ja antoi hänelle porton avioksi … niin, niin, se on niin totta kuin minä seison elävän Jumalan kasvojen edessä! Hän antoi hänelle porton avioksi sekä kultaa ja hopeaa, ja minä, köyhä raukka, minä näin nälkää Pohjanmaalla enkä mitään tiennyt. Mutta sitten neuvoi minulle Herra, joka on kaikkien herrainkin Herra ja sen lohikäärmeenkin kukistaja, että minun pitäisi matkustaa etelään päin. Ja katso! minä näin mieheni ja sen Paapelin porton elävän ylellisyydessä Uramon torpassa — Herrasaaren kapteenin suuressa torpassa — mutta hän ei enää tuntenut minua, ei minua omaa vaimoaan eikä omia lapsiaan kun seisoimme hänen ovensa edessä ja värisimme. Mutta silloin lähetti Herra toisen miehen, joka kosti minut ja iski kuoliaaksi sekä Paapelin porton että hänen miehensä. Sen sinä tiedät. Se oli se Uramon murha.
— Herran tiet ovat tutkimattomat. Se syyllinen rikas mies Herrasaaren hovissa, se pääsi pois Jumalan vitsauksen alta ja ajoi minut ylpeydessään mieron tielle lapsineni paleltumaan, kun minä polvillani anoin häneltä apua ja turvaa. Ja se on se hurtta, se Paapelin lohikäärme, joka nyt tahtoo sammuttaa janonsa Kotkaisten karitsan verellä!
— Älä katso minuun noin arkaillen äläkä pelkää … äläkä pelkää! Minä olen köyhä nainen, joka kohta seison Jumalan tuomioistuimen edessä, ja minä tahdon vain sinulle, sinä armon lellilapsi, sanoa sen varoituksen sanan, että karttaisit Paapelin lohikäärmettä, kaikkein pahain himojen kuningasta, Pelialin ja Paapelin porton satakertaisesti synnillistä miestä. Ja minä siunaan Jumalaa, joka salli minun tavata sinut ja pelastaa sinut suden suusta ja sielusi kadotuksesta. Kiitetty olkoon Herra, joka antoi minun kurjan ihmisen vielä viimeisillänikin julistaa hänen suuruuttaan ja hänen valtaansa Paapelin lohikäärmeen ylitse, sen Peliaalin miehen ylitse, sen Herrasaaren kapteenin, joka kosii sinua, sinä Kotkaisten kaino neito, ja tahtoo viedä sinut himojensa pesäpaikkaan ja viettää siellä synnillistä elämää aina kuolinpäiväänsä saakka!
Vaimo veti henkeä jatkaakseen, hänen kova äänensä oli herättänyt muidenkin sairasten huomiota ja sieltä täältä hämärästä näki Louise kuumeisten silmien tuijottavan itseensä. Häntä kauhistutti, kun hän katsoi ympärilleen. Hourivan vaimon sanat olivat hervaisseet hänen ajatuksensa ja jäsenensä. Hän aikoi juosta tiehensä jo vaimon puhuessa, tahtoi paeta itseään, tahtoi juosta koko maailmaa piiloon ja ennen kaikkia noita kauheita, kamalia silmiä, jotka tuijottivat häneen joka taholta, mutta hän ei voinut sitä tehdä.
Kun vaimo taukosi hetkeksi, onnistui Louisen päästä seisoalleen, ja kun hän tunsi jalat allaan, juoksi hän ovelle minkä kerkesi. Takanaan kuuli hän hourivan taas alkavan puhua Paapelin lohikäärmeestä, auringon valo häikäisi hänen silmiänsä ja hän kiiti kuin kuolemaansa pakoon. Kotona makasi äiti sohvallaan ankarasti sairastuneena, ja kun Louise kalman kalpeana ja itkusilmin syöksi hänen luokseen, arvasi äiti heti kohta mitä oli tapahtunut. — — —