— Vai niin, te haluaisitte jonkun nuoremman, jonkun, jolla ei ole minun menneisyyttäni — jolla ei ole minun mainettani! sanoi hän nopeasti.
Rouva von Blume aikoi vastata, mutta kun he samassa kohtasivat muutamia vieraita, katsahti hän vältellen kapteenia silmiin ja liittyi heihin. Kapteeni seurasi heitä äänetönnä hetkisen, nakkasi sitten päättävästi päätään ja poistui sanaakaan sanomatta. Mutta viimeisessä valssissa hän tanssitti neiti Louisea niin kauan ja niin kiivaasti, että tämä aivan pyörryksissään antoi viedä itsensä paikalleen ja sanoi värähtävällä äänellä:
— Kuinka hyvin te vielä tanssitte valssia, kapteeni Thoreld!
Tuo viaton lause olisi voinut loukata arempaakin itserakkautta kuin kapteenin. Mutta hän ymmärsi, mikä hämmästys siihen oli kätkettynä, ja vastasi hyväntahtoisesti hymyillen:
— Niin, niin, niitä on välistä sellaisia lapsellisia setiä, neiti
Louise!
Sen valssin jälkeen valkeni Louisen silmissä. Mutta kas, kuinka hän olikin komea ja soma, tuo vanha kapteeni Thoreld! Ja hän kulki, ennen tuntematon ylpeyden tunne rinnassaan, toisten tyttöjen ohi. Tuntui kuin kapteeni muutamilla sanoilla olisi kohottanut hänet kaikkien hänen lapsuudentuttaviensa yläpuolelle omaan ylhäiseen ja hienoon ilmapiiriinsä, johon hän ei koskaan ollut uskaltanut toivoa pääsevänsä, ja tehnyt hänestä vertaisensa.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Neiti Louise oli yhtäkkiä alkanut harrastaa aikaihmisten asioita. Hän auttoi äitiään ja täti Anne Charlottea taloudessa innokkaammin kuin koskaan ennen, ja hän alkoi taas hoitaa sairaita, kun äiti oli selittänyt hänelle, että se oli jokaisen ajattelevan ihmisen velvollisuus. Neiti Louisesta oli tullut hyvin ajatteleva ihminen sen johdosta mitä kapteeni Thoreld oli hänelle viimeksi puhunut.
Se näkyi jo heti seuraavana aamuna. Hänellä ei ollut mitään halua muistella, kenen kanssa hän oli tanssinut eri tanssinsa, ja jutella serkkujensa kanssa niistä valloituksista, joita he olivat tehneet. Hän oli voittanut yhden ainoan suuren voiton, joka nosti hänet niin paljon heitä ylemmä, että hän käänsi selkänsä heidän lapsellisuuksilleen ja ajatteli elämää täysikäisen ihmisen totisuudella. Hän ei voinut ymmärtää vanhaa serkku Hedvigiä, joka viitsi laskea sormillaan, kuinka monta kertaa hän oli ollut esillä kotiljongissa, ja kun veli August, joka nyt vihdoinkin oli tullut ylioppilaaksi, rupesi vihjaamaan jotakin kapteeni Thoreldista ja hänestä, niin tiuskaisi hän toiselle niin vihaisesti, että tämä aivan hämmästyi sisarensa ääretöntä varmuutta. Veli ei ollenkaan aavistanut, mistä tuo varmuus oli tullut, ja alkoi jo toivoa, että hänen sisarensa vihdoinkin oli oppimaisillaan käyttäytymään. Mutta rouva von Blume oli huolissaan siitä muutoksesta, joka oli tapahtunut hänen tyttäressään. Ei hän oikeastaan paheksunut tuon tunteen heräämistä, mutta hän pelkäsi niitä kovia taisteluja, joita hänen viaton ja lapsellinen sielunsa tulisi kärsimään kapteenin tähden. Rumat huhut hänestä olivat melkein joka miehen suussa, niitä lisäiltiin ja laiteltiin ja hänet kuvattiin mitä sydämettömimmäksi ja itsekkäimmäksi ihmiseksi. Hän odotti, että hänen tyttärensä tulisi hänen kanssaan puhumaan rakkaudestaan, niin että hän saisi äidin lempeydellä valmistaa häntä tuohon yhteentörmäykseen. Mutta Louise salasi kaikki ajatuksensa, ja äiti odotti joka päivä, että hän itkien heittäytyisi hänen syliinsä, kun joku noista liikkeellä olevista huhuista oli tullut hänenkin korviinsa ja rikkonut hänen rauhansa.
Kului päiviä ja viikkoja eikä mitään tapahtunut. Äiti iloitsi väkensä hienotunteisuudesta ja ylpeili hiukan oman kasvatustapansa tarkoituksenmukaisuudesta. Louisen oma viattomuus suojeli häntä parhaiten ilkeyden ja pahansuopuuden pistoilta. Hän ei ymmärtänyt mitään, vaikka pahat kielet olisivat kuiskailleetkin jotakin hänen korvaansa, ja rouva von Blume rauhoittui piankin aivan kokonaan.