Fanfaari fanfaarin perästä soitettiin, yhä useammat puhujat käyttivät puheenvuoroa, kyypparit hikoilivat, jäätelövuoret sulivat vaaleankeltaisiksi ja punaisiksi virroiksi, samppanja helmeili ja ilo yleni. Suuret herrat puhuivat jo soperrellen, isomahaiset urakkalaiset aukoivat liivinsä nappeja ja ne, joita rupesi ahdistamaan, uskalsivat yleisessä melussa selvitellä kurkkuaan pelkäämättä, että he häiritsisivät naapurien ruokahalua.
Mutta soitto oli houkutellut väkeä sekä läheltä että kaukaa. Sitä seisoi suurina ryhminä verannan ja aukinaisten ikkunain edessä ihmetellen, kadehtien ja kauhistuen niitä rahoja, joita nämä herrain ilot olivat mahtaneet maksaa, samalla kun se odotti omaa osaansa pitojen loputtua, ja kevytmielisimmät taempana hyppelivät soiton tahdin mukaan.
Etäämpänä pehtorin rakennuksen puolella riemuitsivat kerjäläiset maksuttomasta musiikista. Sellaista eivät he olleet ennen koskaan kuulleet, ja heille tuli palava halu päästä lähemmä, mutta eivät uskaltaneet, kun kapteeni oli kieltänyt lähestymästä sitä paikkaa, missä herrat karkelivat ja soittelivat niin, että vesilinnut lähirannoilta kaikkosivat virstain päähän. Heihinkin tarttui juhlamieli, silmät kiiluivat, jalat liikkuivat iloisten sävelien tahdissa, he unohtivat hetkeksi sekä katkeruutensa että hätänsä, ja rohkeimmat, joiden rievut eivät olleet aivan kehnoimmassa kunnossa, uskalsivat kiellosta huolimatta mennä puutarhaan saakka. Ja tultuaan kertoivat he ihmeellisiä satuja kullasta ja sametista, univormuista ja iloisista äänistä.
Päivällisten jälkeen vetäytyi koko tämä meluavan iloinen seura ulos puutarhaan, jossa tarjottiin kahvia suuren pyöreän kiven päällä koivulehdossa. Kansa vetäytyi nöyrästi pois, soittokunta soitteli nyt taivasalla, ja vanhimmat herrat olivat menneet ruokalevolle.
Nuoret insinöörit istuutuivat syreenilehtoon juomaan punssia ja liköörejä, ja soiton lomassa he laulelivat. Talonpojat kuulivat nyt kummikseen omat laulunsa herrain suusta ja ihmettelivät, mitenkä noin hienossa seurassa voitiin sellaisia lauluja laulaa, kun oli kokonainen soittokunta, joka osasi pelata paljon kauniimpia polskia ja valsseja.
Paluumatka tehtiin veneillä illan tyvenessä. Puolen peninkulman päässä talosta odottivat hevoset viedäkseen vieraat rautatielle. Uupuneet valtioneuvokset ja senaattorit ajoivat mieluummin koko matkan, mutta kapteeni Thoreld seurasi nuorten mukana. Kaartin soittokunta puhalsi niin että jänikset lähimetsissä pistivät päänsä pensaisiin tai tekivät huimaavaa laukkaa mennen pitkät kierroksensa luullen, että siitä se nyt tulee metsästys, jommoista ei ole ennen nähty. Mutta kun ne eivät kuulleet koirain haukuntaa, rauhoittuivat ne, tulivat uteliaiksi, laskeutuivat rantaniityille ja pistivät pitkät, liikkuvat, kummastelevan näköiset harmaat korvansa kuulostellen esiin sieltä täältä rantaheinikosta.
Sorsat lentelivät parvina tyyntä järvenpintaa pitkin ja heittäytyivät veteen, niin että vaahto pölisi niiden ympärillä. Kuikka huusi korkealla ilmassa, ja kapteeni Thoreld vastaanotti viimeiset kiitokset iloisista päivällisistään ja palasi yksin kotiinsa yli hiljaisen järven ollen tyytyväinen siihen meluavaan osaansa, joka hänellä tänään oli ollut maan edistyspyrinnöissä.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Ei ollut tullut iloisia tietoja Kotkaisista sen sanantuojan mukana, jonka kapteeni Thoreld muutamia päiviä isojen päivällistensä jälkeen oli lähettänyt kysymään, kuinka rouva von Blume jaksoi, sekä viemään hänelle kauniita kukkasia. Rouva von Blume oli saanut lavantaudin ja makasi nyt hourien melkein koko päivän.
Mutta sitä ei sanansaattaja tiennyt kertoa, että neiti Louise yötä päivää valvoi äitinsä vuoteen ääressä ja että hän tämän sairauden ensi päivänä puoli päivää oli maannut pää äidin helmassa ja antanut lohduttaa ja hyväillä itseään, kunnes lopuksi oli huomannut, että hänenhän oikeastaan olisi pitänyt lohduttaa ja hoitaa äitiään eikä päinvastoin. Ei tuolla samalla sanantuojalla myöskään ollut mitään kertomista siitä pohjalaisesta naisesta, joka oli kuollut Kotkaisten sairaalassa ja houriessaan kiroillut Paapelin lohikäärmettä, joka hänen kuumehoureissaan ei ollut kukaan muu kuin Herrasaaren hyvinvoipa kapteeni itse. Sanantuoja oli kyllä kuullut asiasta Kotkaisissa kerrottavan, mutta ei uskaltanut viedä sitä kapteenin korviin, se kun ei muutenkaan kuulunut hänen tehtäväänsä.