Kapteeni Thoreld valmistautui itse lähtemään Kotkaisiin, ja eräänä kuumana elokuun päivänä hän ajoi sinne tavattoman kaunis kukkakori polvellaan ja mukanaan pullo kaikkein hienointa tokaijinviiniään.
Kun hän tuli perille, tapasi hän varatuomarin porstuassa, ja tämä vei hänet omaan kamariinsa. Ne tiedot, joita hän sairaasta antoi, olivat hyvin mieltä masentavia. Lääkäri ei antanut suuria toiveita hänen parantumisestaan. Vaikka taudin käännekohta ei ollut vielä tullut, olivat voimat kuitenkin vähenneet viimeisiinsä.
Kapteeni Thoreld katseli kysyvästi hiljaista varatuomaria silmiin. Hänen käytöksensä oli jotensakin kylmää ja virallista, niin että kapteeni melkein pahastui ja kysyi, oliko hän ehkä tullut sopimattomaan aikaan.
— Ei … ei suinkaan…! vastasi von Blume ja koetti olla ystävällinen.
Kapteeni luki tämän kohtelun varatuomarin luonnollisen alakuloisuuden ja rauhattomuuden syyksi ja kysyi, eikö hän tahtoisi viedä kukkakoria ja tokaijipulloa sairaalle ja samalla sanoa lämpimiä ja osaaottavaisia terveisiä.
— Niin … vastasi von Blume, — mutta minä luulen, että se ei ole hänelle hyväksi nyt, kun hän hourailee. On parasta jättää hänet kokonaan rauhaan.
Vastaus oli niin jyrkkä, että kapteeni säpsähti uudelleen. Hän tarkasteli uudelleen von Blumea ja tarttui hänen käteensä. Hän tuli ajatelleeksi, että rouva von Blume kukaties oli hourinut heidän viimeisestä keskustelustaan ja että hän ehkä ei ollut tyytyväinen kapteenin käytökseen. Hän puristi lämpimästi ystävänsä kättä ja kysyi:
— Onko hän minulle vihainen — mitä? Eikö hän tahdo tietää minusta mitään?
— Sinä et arvaa aivan väärin.
— Vie sitten hänelle minun kukkaseni ja sano, että minä pyydän häneltä anteeksi ja odotan täällä ulkona hänen ystävällistä tervehdystään! Viimeksi kun olin täällä, puhelin hänen kanssaan, ja hän on ehkä käsittänyt minua väärin. Pyydä, ettei hän minua tuomitsisi. Kapteenilla oli vastustamaton tarve saada kaikki sovitetuksi sairaan kanssa.