— Niinhän se, mutta sinulle se ei tietysti puhu mitään semmoista.
Anna Mellilä katsahti pohjalaista kasvoihin ja hymyili. Oliko se tyhmyyttä, vai oliko tuo mies yhtä viisas kuin hän itsekin.
KAHDEKSAS LUKU
Oltiin elokuussa, jolloin yöt alkavat pidetä ja kuu paistaa. Varatuomari von Blume ei koskaan valittanut huonoja vuodentulon toiveita, mutta oli aina levoton ja varuillaan uhkaavaa onnettomuutta ajatellessaan. Hänen vanha appivaarinsa kutsui häntä leikillään pahan ilman linnuksi, ja rouva von Blume kehotti häntä luottamaan viisaaseen sallimukseen, joka kyllä kaikki parhain päin kääntäisi. Varatuomari von Blume kulki sen jälkeen äänetönnä ympäri, kädet selän takana, ja haki yksinäisyyttä. Hän oli niin harvasanainen rouvalleenkin, että tämä kerran valitti siitä isälleen, ja silloin pani ukkovanhus vävypoikansa tiukalle.
Onko tuo vanhan suomalaisen arvoista tuolla tavalla surra onnettomuutta, joka ei vielä ole edes tullutkaan? Pää pystyyn ja rohkeutta rintaan! Hiljainen varatuomari käveli tavallisesti pää kumarassa eikä koskaan puhunut muille toiveistaan. Nyt oli hän jo hyvänä taloudenhoitajana ostanut suuret määrät siemenjyviä ja muutenkin hyvin varustautunut vastaanottamaan nälkävuotta, ja sen tähden harmitti häntä, että hänen tarkkanäköisyydelleen annettiin niin vähän arvoa. Hän nosti kyllä päänsä pystyyn, mutta selkä taipui sen sijaan taapäin, ja hän sanoi appiukolle sellaisia totuuden sanoja taloudesta ja perhehuolista, että ukko taputti häntä olkapäälle ja myönsi, että hän oli oikeassa.
Jo eilen illalla oli lämpömittari näyttänyt vain neljä astetta lämmintä ja usva oli noussut kylmänä ja valkoisena vesistä ja soista. Heinä oli jo aikoja sitten tehty, ja vaikkei heinän sato ollutkaan hyvä, niin kuitenkin kohtalainen. Mutta muuten näytti siltä kuin ei kesä olisi jaksanut kypsyttää viljaa.
Kylmästä ja lumisesta kevättalvesta oli kyllä jäänyt vettä tarpeeksi niittymaille, mutta pellot, jotka olivat ylempänä ja joilla kasvillisuus alkoi myöhemmin, oli kaunis ja paisteinen kesä polttanut pahanpäiväiseksi. Ruis oli niin harvaa, että olkikorret toisiaan huutelivat ja kevätkylvöt kuihtuivat. Mutta pahinta kaikesta oli, että tämä harva ruis ja kuihtuva kevätvilja vielä kaksi viikkoa heinäsadon jälkeen oli niin kypsymätöntä, ettei ollut ajattelemistakaan leikkuun aloittamisesta.
Ja nyt tulivat pitkät ja pimeät elokuun yöt aamukylmineen ja sumuineen. Rukiin olki oli vielä vihanta, ja laiha tähkä tarvitsi vielä juoksevia nesteitä joutuakseen; mutta kuta aikaisemmin aurinko meni mailleen, sitä hitaammin ne tuleentuivat. Ohra ja kaura kasvoi takkuisena, vaaleana ja ytimettömänä, ja tähkät olivat niin laihoja, että oli melkein sama, joutuivatko ne vai ei. Tuskin näytti kannattavan niitä varten panna riihtään lämpiämään.
Kun semmoiselta näytti monen herrastalon pelloilla — joitakuita harvoja lukuunottamatta — niin miltä sitten talonpoikain ja torpparien, joilla ei ollut herrain hyvää siemenviljaa eikä heidän keinotekoisia lannoitusaineitaan!
Hätä ja hallavuosi — hallavuosi ja hätä — siinä olivat tulevan vuoden toiveet! Pitäjäin makasiineissa ei ollut suuria säästöjä edellisiltä vuosilta, sillä kunnallishoito oli vielä kapalossaan, vaikka kaikkialla maassa luettiinkin piplianhistoriaa Joosepin unesta ja seitsemästä lihavasta ja seitsemästä laihasta naudasta ja vaikka tiedettiinkin, kuinka hyvin hänelle sittemmin kävi Faaraon tykönä.