Eräänä aamuna, kun aurinko paahtoi kuumemmin kuin koskaan ennen ja kultaili peltojen kurjuutta, kun taivas oli helakan sininen mutta varjossa jo tuntui syyskylmä, tuli varatuomarille hänen alituinen tasainen levottomuutensa liian vaikeaksi kantaa. Kotkaisissa oli vieraana nuori insinööri, joka oli jättänyt rautatien tutkiakseen yksityisen yhtiön palveluksessa erästä kalkkisuonta, joka kulki vähän matkaa Kotkaisista, osaksi tämän ja Herrasaaren tiluksilla. Saadakseen hiukan selville varatuomarin vaatimuksia, jos kalkkisuoni tulisi lunastettavaksi, oli insinööri Halldén käynyt häntä tervehtimässä ja tullut esitellyksi perheelle.
Nyt ehdotteli varatuomari päivälliskahvia juodessa, että he ottaisivat ruokaa mukaansa ja lähtisivät kaikki kravustamaan Uramon virralle, josta ei ollut pitkä matka kalkkisuonellekaan, joten siis voitaisiin yhdistää hupi hyötyyn. Puolen tunnin kuluttua oltiin jo valmiit lähtemään, ja insinöörillä oli mukanaan mies, joka sai kantaa haavit ja syötit. Se oli muuan entinen rautatietyömies, jonka insinööri pientä palkanlisää vastaan oli saanut palvelijakseen, sillä mies oli pohjalainen niin kuin insinöörikin ja sitä paitsi nöyrä ja iloluontoinen. Hän kutsui miestä Lehtimaaksi; tämä otti kaikki kampsut leveälle olalleen ja sai siihen vielä sopimaan puolet päivälliskuormastostakin.
Kun seurue kahdessa litteäpohjaisessa veneessä oli tunnin verran soutanut liejurantaista jokea ylöspäin, tulivat rannat kivisemmiksi, koivut kuvastelivat törmän yli veteen, virta kiihtyi, ja keskellä kuumaa päivää alkoi kuulua veden virvoittava lorina edestäpäin. Se oli Uramon virta, jossa tuo muuten niin suopea joki oli ottanut kuohuakseen vähän, mutta niin vaarattomasti ja ystävällisesti, että voimakas mies helposti jaksoi soutaa sitä ylös.
Seurue nousi maihin, naiset ja pikkulapset jäivät koivujen alle päivällistä valmistelemaan sillä aikaa kun insinööri ja varatuomari pistäysivät kalkkisuonta tarkastamaan. Lehtimaa lähetettiin läheiseen torppaan hakemaan maitoa, sillä mukana tuotu oli kuumuudesta myrtynyt.
Hän asteli uuden aidan vartta, jonka toisella puolella ruis kasvoi tavattoman kauniina ruispellolla, mistä eivät entiset sadot olleet mehua vetäneet. Lehtimaa kummasteli, että tällainen uudispaikka näytti näin varakkaalta tässä yleisessä puutteessa ja köyhyydessä. Vastapiiluttu tupa välkkyi auringossa, ikkunain edessä riippuivat valkeat uutimet ja ikkunalla oli kukkasia. Ulkohuoneet olivat yhtä uudet ja yhtä hyvin rakennetut kuin pirttikin, perunamaa oli tuuheaa ja mustanvihreää, ja saunasta nousi höyryä keskellä päivää, sillä siellä oli emännällä nähtävästi pesu, koska joukko valkeita vaatteita oli pantu aidalle ja nurmikolle kuivamaan. Haasta kuului lehmän kelloja, ja hyvä tummanruskea hevonen seisoi ja riiputteli päätään aholla, liika laiskana syödäkseen tässä kuumuudessa. Näytti olevan varakasta väkeä, joka oli tässä talon itselleen raatanut, ja Lehtimaa oli varma siitä, että saisi asiansa toimitetuksi.
Hän meni raollaan olevan tuvan oven ohitse suoraan saunaan, jossa hän arvasi emännän olevan, sillä sieltä kuului pitkän matkan päähän vaatteiden huuhtomista ja saippuan vaahdon hyrskettä. Hän pisti päänsä ulkoporstuan ovesta sisään ja näki kauniin naisen, kädet saippuassa kyynärpäihin saakka. Tuo kaunis nainen oli Anna Mellilä.
— Ei, vaan katsohan, pohjalainen! huudahti hän.
— Vai Anna Melliläkö se on emäntänä tässä talossa? kysyi pohjalainen.
— Sehän se on.
— Enpä olisi osannut sitä aavistaa? Mutta ei kai se ole kauan tässä ollut?