— Ei ole kuin pari viikkoa.
— Ja kukas on isäntä?
— Kah, eikös hän sitä tiedä? Ei kukaan muu kuin se entinen toverinne, pohjalainen.
— Kalle Pihlkö! Älkää nyt valehdelko? Olisiko se roisto — se maankulkija tahdoin sanoa — saanut tämän paikan — —? Lehtimaa seisoi suu auki eikä saanut hämmästykseltään sen enempää kysytyksi.
— Niin on. Uudispaikan sai hän vaimonsa perintönä, ja se perintö riittää, vai mitä?
— Riittääpä riittää, vakuutti Lehtimaa aivan hämillään. Ja koko joukko ajatuksia karkasi hänen päähänsä, joka ei ollut tottunut tällaisiin satumaisiin seikkoihin jokapäiväisessä elämässä. Salamana leimahti hänen mielessään, että Kalle Pihl oli saavuttanut onnensa ainoastaan sen väärän papinkirjan avulla, ja että hänen itsensähän tässä olisi oltava se, joka omisti uudispaikan ja Anna Mellilän. Hän unohti kokonaan asiansa ja jäi omissa ajatuksissaan istumaan saunan kynnykselle.
— Eikös hänelle itselleen ole mitään uutta tapahtunut? kysyi Anna
Mellilä.
— Ei mitään erikoista. Mitäpä sitä sellaiselle maankulkijalle kuin minulle? lisäsi hän surumielisesti.
— Olettehan te pohjalaiset miehiä puolestanne. Katsokaa vain Kalle Pihliä! Oliko hänelläkään paljon muuta kuin hevoskoni ja oma kuntonsa, ja nyt istuu hän torpparina tällä uudispaikalla, josta kerran voi tulla erikoinen maapalsta.
— Ei ole kaikilla samaa suosiota naisväen tykönä…