Yhtäkkiä tuntui Lehtimaasta kuin häntä olisi kohdannut suuri vääryys, ja hän jatkoi varomattomasti:
— … vaikka ehkä on niitäkin, joilla olisi parempi oikeus sekä taloon että talon emäntään.
— Mitä hän sanoo? kysyi Anna uteliaasti ja innokkaasti ja jätti pesunsa.
— Sanon vain, ettei taida paperit ollakaan niin hyvässä reilassa kuin näillä seuduin luullaan.
— Ohoh! sanoi Anna rohkeasti ja pani kädet puuskaan.
— Niin, niin, sanoi Lehtimaa vähän pelästyen — enhän minä sano mitään varmaa, minä vain sanon, ettei meillä maankulkijoilla aina ole niin puhtaita papereita.
— Älä nyt, pohjalainen! Onko sinun tapasi tuolla tavalla kulkea talosta taloon ja puhua pahaa isännästä hänen poissa ollessaan?
Jos Lehtimaalla nyt olisi ollut papinkirja, jonka Kalle Pihl oli luvannut hänelle toimittaa, niin hän olisi paiskannut sen pöytään ja todistanut, kenen Uramon torppa oikeastaan olisi oleva, mutta nyt ei hänellä itsellään ollut mitään kirjoja, ja voimatonna painui hän takaisin kynnykselle. Hänen sisässään alkoi herätä merkillisen kylmä ja pistelevä kateus Kalle Pihliä kohtaan, joka niin viekkaasti oli houkutellut häneltä hänen papinkirjansa hankkimatta uutta sijaan, mutta samalla hän tunsi melkein viehkeitä tunteita Annaa kohtaan, vaikka tämä ennen oli häntä niin ylpeästi kohdellut ja vaikka hän nytkin puhutteli niin kuin kerjäläistä häntä, jonka nimellä Kalle Pihl oli saanut sekä torpan että vaimonsa.
Lehtimaan oikeusfilosofia oli yksinkertaista lajia — se oli lapsellisuuden, tietämättömyyden ja kateuden filosofiaa. Mutta kuitenkin oli asia hänestä niin tärkeä, ettei hän uskaltanut keneltäkään neuvoa kysymättä siitä pitemmälti puhella. Kirjattomana miehenä ei hän saisi muuta oikeutta kuin että hänet pistettäisiin kiinni irtolaisuudesta ja lähetettäisiin kotipitäjään. Parasta olisi olla vaiti ja odottaa, kunnes insinöörin tai jonkun muun kautta saisi uudet kirjat itselleen. Jo huomenna pyytäisi hän insinööriä kirjoittamaan — ja sitten tulisi varmaankin Uramon asukkaille kiire häntä paremmin kohtelemaan, ja kuka tietää, eikö kaunis Anna lopulta saisi kietoa pulleata käsivarttaan hänen kaulansa ympärille.
Runollisissa mietteissään omasta oikeudestaan ei hän ollenkaan muistanut tuota lauantai-iltaa Herrasaaren hovissa ja kirjankauppaa siellä, joka kyllä oli laiton mutta josta rangaistus tietysti tulisi kohtaamaan Kalle Pihliä, joka oli häntä tuohon kauppaan houkutellut. Hänestä oli oikeutetun koston hetki niin lähellä, että hän jo piti Uramon torppaa omanaan ja ainoastaan silloin vähän epäili, kun tuli ajatelleeksi Anna Mellilää. Tokkohan tuo niin vain suostuisi tunnustamaan häntä miehekseen, niin kuin laki kyllä vaati?