Tuo vain se nyt häntä enää arvelutti. Sillaikaa oli Anna mennyt maitoa hakemaan, jonka Lehtimaa vihdoinkin oli sanonut asiakseen, kun Anna oli tullut kärsimättömäksi hänen vaitiolostaan ja jotenkin tylysti kysynyt, mitä hänellä oikeastaan oli täällä tekemistä.
Lehtimaa seurasi Annaa katseillaan, kun tämä käveli polkua myöten pihaan, ja yhtäkkiä olisi hänen tehnyt mieli uskoa tälle kaikki, antautua armoille ja heittää koko asia hänen huostaansa, sillä Anna kyllä tämän sotkun selvittäisi ja rupeaisi Lehtimaan puolelle, jolla oli oikeuskin puolellaan. Nainen, jonka seikkailija noin oli pettänyt, pitäisi tietysti rikoksen paljastajaa pelastajanaan.
Lehtimaa nousi ylös ja meni miettiväisen näköisenä hänen jäljessään maitohuoneen ovelle. Tunnustus nousi yhä ylemmäksi huulia kohden kuta likemmäksi hän tuli, ja hän osaksi pelkäsi omia ajatuksiaan, osaksi pehmeni Annan läheisyydestä, varmana siitä, että se itkien kävisi häntä kaulaan ja kiittäisi häntä vapauttamisestaan.
Kun hän istuutui kynnykselle, käännähti Anna kiivaasti ja säpsähti.
Pohjalaisen käytös oli hänen mielestään kummallista, ja hänen
epäselvistä sanoistaan olisi voinut päättää, että hän oli mielipuoli.
Eikä Anna ketään niin pelännyt kuin hulluja.
Hän läheni varovasti ovea maitoastioineen ja valmistautui hätätilassa omin voimineen tunkemaan ulos. Kääntääkseen hänen huomionsa toisaalle Anna kysäisi:
— Missäs sitä nyt tätä nykyä ollaan työssä?
— Kuljen insinöörin kanssa, joka tutkii vuoria näillä seuduin, ja tänään on meillä Kotkaisten herrasväet mukanamme, vastasi Lehtimaa hiljaisesti, iloissaan siitä, että hänen tunnustuksensa sai vielä vähän lykkäytyä.
— Ne ovat tulleet tuonne joelle kravustamaan, ja niille minä olen maitoa noutamassa.
Anna katseli häntä tutkivin silmin. Ei se tainnut hullukaan olla, koska oli insinöörin työssä ja kulki Kotkaisten herrasväen mukana. Juuri kun Anna ojensi hänelle maitokannun, nousi pohjalainen kiivaasti seisoalleen ja katsoi pihan yli. Sieltä tuli kapteeni Thoreld metsästyspuvussa pyssyineen ja torvineen. Kalle Pihl kulki muutamia askelia jäljempänä, ja hänen takanaan tuli toinen mies koiria taluttaen ja kahta ammuttua jänistä kantaen. Kun Kalle Pihl näki vieraan miehen ovella, vei hän kätensä silmilleen ja varjosti auringonpaisteelta. Samassa hän sitten kalpeni, mutta kapteeni, joka ei ollut mitään huomannut, huusi leikillisesti:
— Kattos vaan, Pihl, sinun vaimollasi olla jo miestuttuja, kun itse olet pois.