Kalle Pihl meni vähän häpeissään maitohuoneelle, samalla kun hänen vaimonsa iloissaan hänen takaisintulostaan huusi hänelle:
— Tääll' on se toinen pohjalainen, joka oli siellä Herrasaaren keinulla silloin kun sinäkin!
Kalle Pihl nyökäytti Lehtimaalle päätään niin kuin olisi tavannut hänet vasta ensi kertaa ja meni kättä lyömättä hänen ohitsensa näyttääkseen kapteenille tietä tupaan. Mutta kun Anna kertoi, että Kotkaisten herrasväki sekä insinööri olivat joella kravustamassa, tuli kapteenille kiire. Hän heitti molemmat jäniksensä Annalle ja käski valmistaa ne heti niin hyvin kuin suinkin osasi ja oli Herrasaaressa oppinut. Sitten täytyi pohjalaisen tulla opastamaan häntä herrasväen luo, ja hän meni kysymään heiltä, eikö saisi lisätä heidän päivällistään yhdellä miehellä ja kahdella jäniksellä.
Pieni seurue oli asettunut koivikkoon virran rannalle, jonka vesi vuoti soristen ohi; tuuli heilutteli hiljaa lehtiä ja rantaruohoja — kokonainen konsertti epämääräisiä luonnon ääniä, joita oli mahdoton toisistaan erottaa, jotka sulivat yhdeksi ainoaksi pianissimoksi, seesteiseksi ja valoisaksi, ja joissa oli kesäistä rauhaa, peipon laulua ja sinertävää taivasta.
Rouva von Blume irtautui hetkeksi päivällispuuhistaan, ja hänen mielensä ihastui ympäristön suloudesta. Kesä ponnisti viimeiset voimansa hurmatakseen. Tuoksut, äänet ja värit loihtivat hänen eteensä muistoja nuoruudesta, onnesta ja elämän yltäkylläisyydestä. Hän jäi siihen seisomaan unelmiinsa silmät auki ja katse epämääräisesti tähdättynä johonkin puuhun tuolla näköpiirin laidassa, mutta sielu kuunteli noita puoleksi unohdettuja äärettömän suloisia säveliä, joita elämä silloin tällöin, monien vuosien kuluttua, yhtäkkiä eloon herättää. Ajatuksissaan painoi hän haaveksivan katseensa maahan, huokasi ja meni merkillinen kiitollisuuden ja surumielisyyden, hellyyden ja onnen tunne rinnassaan takaisin askareihinsa.
Neiti Louise oli hänkin erään rantakiven kupeella vaipunut valkean päivänvarjonsa alla haaveiluihinsa. Kuumuus uuvutti häntä hiukan, ja hän oli olevinaan nukkuva prinsessa loihditun metsän keskellä. Ritarilla, jota hän odotti, oli jokapäiväiset, pohjalaisen insinöörin kasvot; se näkyikin jo tulevan tuolta pensaikosta ja sillä oli aseenkantajanaan hänen isänsä näköinen mies. Samassa kuului myöskin tarinan torvi puhaltavan, ja hän heräsi horroksistaan kuullakseen metsätorven äänen kaikuvan takaisin tuolta todellisesta havumetsän rinteestä.
Hän haki unisilla silmillään ritaria, joka oli torveen puhaltanut, mutta sillä ei ollutkaan nuoren insinöörin piirteitä, vaan metsästyspukuun pukeutuneen kapteenin, ja vaikka ritari kyllä kohteliaasti kumarsi, ei se kuitenkaan painanut suudelmaa unisen prinsessan huulille. Sen sijaan pyysi se vain saada tarjota saaliinsa päivälliseksi ja saada siitä itsekin osansa.
Hetken kuluttua tulivat varatuomari ja insinöörikin löytöretkiltään. Insinööri tuli hyvin iloiseksi saadessaan näin odottamatta tavata kalkkisuonen toisen omistajan. Mutta kapteeni Thoreld katseli vähän vastenmielisesti tuota reipasta nuorta miestä, joka hänelle esiteltiin.
YHDEKSÄS LUKU
Kravustamista harrastettiin sekä pohjaan upotetuilla haaveilla, jolloin siihen ei tarvittu minkäänlaista taitoa, että myöskin kepeillä, joiden alapäihin sidottiin syötit ja sitten yhtäkkiä varovasti ja nopeasti vedettiin ne vasemmalla kädellä ylös, samalla kun oikeassa kädessä olevaan haaviin otettiin kaikki ne kravut, jotka riippuivat syötissä kiinni. Se oli jo urheilua, johon tarvittiin vähän taitoakin.