Neiti Louise osasi taitavasti käyttää käsihaavia. Hän voi vetää kerralla ylös kuusi tai kahdeksankin potkivaa kuoriaista, jota vastoin insinööri Halldén, joka ei ollut voinut harjaantua kravustamiseen Pohjanmaalla, missä kravut eivät viihdy, pelotti pois joka pyrstön keppejä kokiessaan.
Neiti Louise nauroi niin, että rannat kaikuivat, ja neuvoi häntä pyydystelemään pohjahaaveilla, joilla hän onnistui paremmin.
Kapteeni Thoreld oli aikonut päivällisen jälkeen palata kotiinsa, mutta nyt pidätti häntä tässä seurassa epämääräinen halu koetella itseään ja seurata loitompaa nuorison hommia. Joka kerta kun neiti Louisen nauru helähti äänekkäästi ja iloisesti, pisti se hänen sydämeensä; tuota naurua ei hän itse ollut koskaan saanut houkutelluksi esille! Oliko hän todellakin jo niin vanha vai oliko se hänen tasa-arvoisuutensa vanhempien kanssa, joka sitoi tytön teeskentelemätöntä iloisuutta? Hän koetti useampia kertoja lähetä häntä niin kuin olisi ollut yhdenikäinen, mutta kun hänen jo oli onnistunut saada syntymään jonkinlaiset luonnolliset välit niin kuin yhdenikäisten kesken, tuli niitä häiritsemään insinööri vapaalla ylimielisyydellään ja heitti kuin kylmää vettä kapteenin niskaan.
Insinööri oli kömpelö, vähän ujo ja näkyi käytöksellään tunnustavan, ettei hän kelvannut seuraelämään, mutta oli samalla luonnonraikas ja riippumaton. Ja kapteeni ymmärsi, että insinööri paljoa paremmin kuin hän sopi tähän ympäristöön. Jos täällä olisi ollut joku kaunotar pääkaupungista, olisi kapteenin ryhti ja esiintymistapa vienyt toisesta voiton, mutta maalaisviattomuuden valossa vaikutti hänen hieno käytöksensä kylmäävästi.
Hän siis tyytyi kohtaloonsa ja vetäytyi vanhempien seuraan säilyttääkseen arvonsa nuorten silmissä. Mutta hän puhui niin surumielisesti rouva von Blumen kanssa, että tämä todellakin alkoi epäillä jotain olevan olemassa kapteenin ja hänen vanhemman tyttärensä välillä.
Ylioppilaskokelas August hymyili pilkallisesti, kun hän tarkasteli kapteenia, sillä hänestä oli äärettömän hullunkurista ajatellakaan, että kapteeni voisi olla kohtelias tuolle hänen typerälle sisarelleen. Sitä hänen oli aivan mahdoton ymmärtää. Olisiko mokomakin tytöntypykkä herättänyt rikkaan, komean kapteenin huomiota — ei, se oli liian naurettavaa!
Iltapäivä vaihtui vähitellen illaksi, aurinko laskihe pilvettömältä taivaalta ja haavan herkät lehdetkin lakkasivat lipattamasta tyynessä ilmassa. Varatuomari von Blumella oli lämpömittari mukanaan ja hän näki siitä, että ilma nopeasti kylmeni auringon laskun aikana. Pahinta kaikesta oli, että torpan tuuliviiri näytti etelään päin. Ilman henki ylempänä puhalsi siis pohjoisesta. Hän katsahti surullisesti pilvettömälle taivaalle ja virkkoi huoaten:
— Jos pääsemme tämän yön yli kunnialla, niin saamme lähettää kiitoskirjeen arkkipiispalle!
Kapteeni naurahti tuolle ivalle, mutta rouva von Blume katsoi moittivasti mieheensä, sillä hän ei pitänyt siitä, että kirkon miehistä tehtiin pilaa.
Alettiin lähteä ja nuoriso meni keräilemään kravunpyydyksiä. Silloin sattui, että kapteeni Thoreld näki, kuinka neiti Louisen piti kulkea puuta myöten pienen puron poikki, joka laski jokeen. Tyttö ojensi kätensä ikään kuin apua saadakseen, sillä se seiväs, jota hän tavallisesti käytti pysyäkseen tasapainossa, oli jäänyt toiselle rannalle. Useita kertoja yritti hän lähteä yli, mutta ei uskaltanut, kun vielä krapuvasu esti hänen liikkeitään.