Silloin tuli kapteenille yhtäkkiä halu ottaa tuo avuton, vaalea olento voimakkaille käsivarsilleen ja kantaa hänet parilla askeleella yli puron. Se halu oli niin voimakas, että hän silmänräpäystäkään arvelematta seisoi keskellä virtaa, missä vesi ei ulottunut yli hänen saapasvarsiensakaan. Sitten hän tarttui hapuilevaan tyttöön hameiden kohdalta ja nosti hänet ylös pienestä vastustelemisesta välittämättä. Hän kääntyi ympäri ja astui kaksi askelta, mutta silloinpa otti hänet huono onni rekeensä. Kapteenin jalka lipesi limaiseen kiveen, ja hän olisi varmaankin pudottanut valkean kuormansa jokeen, ellei hän samalla olisi saanut kootuksi kaikkia voimiansa ja heittänyt kannettavaansa menemään, niin että se kimakasti kirkaisten putosi toiselle rannalle eikä kastellut muuta kuin vähän oikean jalkansa sukkaa. Mutta kapteeni itse horjahti polvilleen veteen ja kömpi likomärkänä maalle koko seurueen hillittömästi nauraessa rantapensaikosta.
Mutta kapteenin hyvä tuuli pääsi heti paikalla voitolle. Hän kysyi täyttä kurkkua nauraen, oliko neiti Louise satuttanut itseään. Tämä vakuutti korviaan myöten punastuen, ettei hän suinkaan ollut satuttanut itseään, jos vain ei kapteeni ollut. Kapteeni nauroi ja kielsi, vaikka nenäliinallaan tukki verta, joka juoksi kädestä pienestä haavasta.
Tämä pieni seikkailu vain virkisti mieliä, ja varsinkin kapteeni oli tekoonsa tyytyväinen. Jos hän olisi heittänyt tytön jokeen, niin silloin olisi nauru kaikunut toisella tavalla hänen korvissaan. Ainoa, joka ei oikein sydämestään ottanut osaa iloisuuteen, oli insinööri. Hän ei saanut naurua oikein luonnollisesti helähtämään, vaikka hän nauroi niin, että kasvot olivat kureissa. Häntä harmitti, ettei hän itse ollut tehnyt näin, kun oli seisonut ihan likellä neiti Louisea, mutta hän ei voinut voittaa ujouttaan — olisihan ollutkin aivan liian uskaliasta ottaa häntä polvista kiinni, eikä hän olisi sitä ikipäivinä uskaltanut.
Puolen tunnin kuluttua oli pieni seurue jo pitkän matkaa kosken alapuolella, veneet liukuivat hitaasti rasvatyventä joen pintaa myöten, josta sumu jo alkoi kohota kylmään ilmaan. Metsän takaa kohosi täysikuu, suurena ja kiiltävänä, niin että näytti siltä kuin olisi ollut tulossa oikein runollinen ilta. Neiti Louise kyyristyi huivien sisään käärittynä toisen veneen kokkaan ja riemuitsi hiljaisuudessa siitä, mitä tänään oli tapahtunut. Mutta insinööri, joka souti hänen veneessään, kutsui Lehtimaan sijaansa, alkoi jutella kääryn kanssa ja lauloi lopuksi jotenkin kauniilla äänellään. Kapteeni soitteli torveaan toisesta veneestä niin että rinteet kaikuivat, ja rouva von Blume sanoi, että tarvittaisiin vain ilotulia, niin venetsialainen juhla olisi valmis.
Kun huviretkeilijät nousivat maihin Kotkaisten lähellä, osoitti lämpömittari enää vain kolme pykälää lämmintä, ja usvaa oli joella jo niin paljon, että katsottiin ajan olevan käsissä lopettaa venematka. Oli jo ollut vaikea osata rantaan ja veneet vedettiin maalle. Ennen kuin he ehtivät pihaan, voivat he pieneltä kukkulalta nähdä yli koko usvameren, jonka kuu teki melkein lumen valkeaksi mustien, petäjäpuita kasvavien harjujen välissä.
Kulkiessaan ruispellon läpi taittoivat kapteeni ja varatuomari muutamia vihantia tähkiä; mehua niistä vielä kihosi, mutta aavoilla lakeuksilla nojautuivat tähkät toisiinsa ikään kuin hakeakseen toisistaan turvaa uhkaavalta yökylmältä. Ruisrääkkä narahteli milloin rukiin sisässä, milloin aivan lähellä heitä ja vaikeni, kun kuuli lähenevät askeleet. Mutta joelta ja suomailta nouseva sumu sakeni sakenemistaan, aavemaisena ja kamalana valoisessa kuutamossa, ja sulki Kotkaisten suuret viljavainiot yhä lujemmin syliinsä. Ei pieninkään tuulenpuuskaus sitä liikauttanut. Äänettömänä se valui alas laaksoihin ja täytti maat, niin että vihdoin ainoastaan myllymäki ja myllärin punainen pirtti pisti esiin kuin saari suuresta merestä. Vähän matkan päässä oli toinen suuri saari: — Kotkaisten kartano puutarhoineen ja huoneryhmineen, mustana ja synkkänä, valkoisen liikkumattoman keskessä. Huoneiden kattojen yli kohosi suuren makasiinin katolta pitkä tanko ja sen nenässä liikkumaton tuuliviiri uhkaavasti osoittaen suoraan pohjoiseen päin. Etäämpänä hukkuivat maat yhä syvemmälle, ja ainoastaan korkeat kaivonvintit seisoivat siellä täällä torppien kohdalla kuin huutomerkit. Neljänneksen päässä tuolla katseli suuri kylä korkealta mäeltään usvaista merta, jonka haamumaiset laineet vasta kaukaisten harjujen rinteillä laskeutuivat levolle.
Rouva von Blume pyysi molempia vieraitaan tyytymään yksinkertaiseen illalliseen heidän puolellaan, sillä sotaneuvos oli mennyt jo levolle. Neiti Anne Charlotte otti heidät vastaan, ja pian kaikuivat korkeat huoneet nuorison naurusta. Kotkaisten yksinkertainen hyvinvointi, johon kuului puhtaan palttinan ja kukkasten tuoksua, vaikutti miellyttävästi kapteeniin. Hän olisi maksanut nyt mitä tahansa saadakseen Herrasaareenkin tämän tuoreen ja puhtaan ilmapiirin, jossa ei olisi myskin tuoksua eikä vanhoja muistoja mutta joka oli viileä kuin immen mieli ja yhtä viaton ja loukkaamaton.
Vanhat eivät kyenneet iloitsemaan hallaa ajatellessaan, mutta nuoriso melusi niin kuin ennenkin lukien päivän saaliin pariksi sadaksi vihreänmustaksi kravuksi, joista suurin osa heti paikalla pantiin kiehuvaan kattilaan illallisherkuksi valmistumaan.
Illallisen jälkeen istuttiin kynttilöitä sytyttämättä suureen saliin, jonne kuu paistoi korkeiden ikkunoiden lävitse. Varatuomari tarkasteli vähän väliä lämpömittaria kamarinsa ikkunassa ja ilmoitti joka kerta, että elohopea laskeutui hitaasti mutta varmasti. Mutta neiti Louise, insinööri ja lapset olivat näkevinään usvapukuisia keijukaisia kuutamossa. Heistä oli ilta nyt tavallista kauniimpi, ja lopuksi soitteli neiti Louise koskenlaskijan lauluja vanhalla klaveerilla, samalla kun haaveksiva kuutamo tulvi sisään harsouutimien välitse. Kapteeni Thoreld ei voinut tuntea itseään oikein surulliseksi, vaikka vaara olikin uhkaamassa ulkona. Hän vaipui kuutamohaaveisiinsa hänkin ja hyräili hiljaa neiti Louisen soittamaa säveltä. Vanhan klaveerin arka, pehmoinen ääni oli kuin omansa säestämään kapteenin uinailevaa mielialaa. Oikeastaan ei hän ollut soitannollinen eikä voinut kärsiä tuota suurta taidetta, kun se esiintyi vaativaisena, rahanahneena ja kunnianhimoisena suurissa konserteissa. Hopeankirkkaat sävelet kaikkein kauneimman laulajattaren kurkusta saivat hänet kiikarilla tarkastamaan ainoastaan laulajattaren ulkomuotoa. Laulua hän tuskin nimeksikään kuunteli. Se oli petosta kaikki, kurjaa turhamaisuutta ja temppuilua tusinayleisön valloittamista varten. Nauttia siitä hän ei koskaan voinut jo siksi, että häntä häiritsivät kaljut päät, naisten letit, hatut ja tervehdykset.
Täällä oli hänen konserttisalinsa ja täällä olemista hän rakasti. Näin hän tahtoi istua nurkkaan siirretyssä keinutuolissaan, yksin, vaatimattomasti ja antautuen kuutamon alakuloisuuteen. Nuoren tytön tuli soittaa, yksinkertaisesti, puhtaasti ja tunteellisesti. Kun hän nyt kerran rakasti paimenidyllejään! Hän unohti velvollisuutensa edustaa itseään ja vaipui häiritsemättä omaan itseensä. Tuo toimelias, kylmäjärkinen liikemies heittihe niin täydellisesti haaveisiinsa, ettei muistanut edes insinöörin läsnäoloa. Varatuomari istui äänetönnä ja tupakoi, ja rouva von Blume oli mennyt katsomaan nuorinta lastaan, joka oli herännyt lastenkamarissa.