ELLEN (Nauraa). Tietysti hän sinusta pitää, mutta ei sillä lailla kun sinä luulet. Hän laskee vaan leikkiä sinun kanssasi.
MURU (Vihaisena). Vai niin! Mutta minä en laske leikkiä. Se on ihan täyttä totta. Vai pitääkö minun keskellä kesää lähteä kasvatuslaitokseen kuritettavaksi sentähden vaan, että hän laskee leikkiä?
ELLEN (Totisena). Sinä olet kummallinen tyttö, Muru! Minkätähden et ole ennen puhunut tästä minulle?
MURU. Eihän semmoisia asioita kilpailijalle kerrota.
ELLEN. Mutta nythän sinä kerrot?
MURU (Kiivaasti). Niin nyt! Nyt kun hän on ilmaissut meidät isälle ja työntänyt kaiken syyn minun niskaani. Nyt minä en enää voi kärsiä häntä, sillä hän on ollut kurja pelkuri, ja hän on pilkannut minua ja meidän rakkauttamme. Nyt saat ker-kernaasti pitää hänet omanasi. Pidä hyvänäsi!
ELLEN. Hyi, kuinka sinä puhut, Muru! Ja ehkäpä ei sinun puheessasi ole puoltakaan perää?
MURU (Juhlallisena, ojentaa kätensä Ellenille). Se on totta, — tässä on käteni sen päälle! (Innokkaasti). Ja minä kerroin sinulle kaikki tyyni sentähden, että hän on loukannut minua ja ollut pelkuri ja sentähden, etten minä kärsi häntä enää ja että hän on pettänyt sinutkin, Ellen!
ELLEN (Rauhoittaen). Rauhoitu nyt vaan, rakas pikkuinen Muru! Kyllä hän siitä vielä saa kuulla.
MURU (Säihkyvin silmin). Lupaatko sen, Ellen? Niin anna hänelle niin että tuntuu! Sillä hän on pettänyt minut, enkä minä voi enää kärsiä häntä, minä vihaan häntä niin, niin, niin — (Heittäytyy Ellenin syliin, rajusti itkien)