ELLEN (Hyväilee häntä) Ihanhan sinä olet mieletön, Muru.
MURU (Ellenin sylissä, nyyhkien). Niin, etkös sinäkin ole, Ellen? Kun tiedät että hän on pettänyt sinutkin. — Pettänyt sinut oikein kurjasti ja alhaisesti ja inhoittavasti — ihan niinkuin minutkin! Minä en sinun sijassasi suvaitseisi häntä enää silmieni eteen — en hetkeksikään! — Niin, sen minä tekisin.
ELLEN (Rauhoittaen). No, no — saadaanhan sitte nähdä! Vai niin, vai olet sinä niin vihainen Karlille, Muru? Etkö sinä välitä hänestä vähääkään?
MURU (Katsahtaa äkkiä tutkivasti häneen). Ush, kuinka sinä olet tyhmä, Ellen! Etkö ymmärrä, että minä voisin tappaa hänet? (Itkee Ellenin sylissä).
ELLEN (Silittää hänen tukkaansa). Muru raukka!
MURU (Nyyhkien). Ja tänään, kun hän luki minun runojani, niin päätin minä vakaasti hypätä järveen. Minä olin päättänyt sen ihan varmasti, ja silloin olisitte oppineet tuntemaan minut. Ja jos et sinä olisi tullut ja ollut niin hyvä minulle, Ellen, niin olisitte saaneet nähdä, että minä olisin tehnyt sen. Niin, minä olisin ihan varmaan tehnyt sen!
ELLEN (Kumartuu hänen ylitsensä, kääntää hänen itkettyneet kasvonsa ylös päin ja suutelee häntä sydämmellisesti). Ja nyt emme enää ole kilpailijoita, Muru, nyt me olemme ystäviä!
MURU (Kietoo käsivartensa Ellenin kaulaan). Sinä olet niin hirveän hyvä, Ellen! Oikein luonnottoman hyvä!
ELLEN. Minä tahdon vaan rauhoittaa sinua ja näyttää, ettei se ole niin vaarallista, kuin sinä luulet.
MURU (Ylös). Mikä ei ole vaarallista? Eikö se ole vaarallista, että minä olen aikonut hypätä järveen hänen tähtensä?