Kiitin lähettilästä hänen antamastaan neuvosta ja hänen ystävällisestä harrastuksestaan sekä kysyin, millä tavalla saisin kunnian päästä ruhtinas Galerevin puheille.
Ministeri tuumi hetken. Sitten hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja virkkoi:
"En halua hoitaa tätä asiaa yksityistietä, se ei sovellu, sillä siitä koituu ennemmin tai myöhemmin julkinen juttu. Mutta kirjoitan teille parhaan suosituksen, minkä voin, saatte itse viedä sen ruhtinas Galereville. Jättäkää kirje lähetystön sinetillä varustettuna palvelijalle, ja voin taata, että pääsette heti puheille."
Kumarsin ja kiitin.
"Mutta tunnetteko Pietaria?" hän kysyi ojentaessaan minulle kirjettä. "Teidän on ajettava vaunuissa, jotka ovat olevinaan teidän omanne. Älkääkä säästelkö juomarahoja, sillä muutoin palvelija antaa teidän odottaa — ei ruhtinas Galerev."
Kellon lyödessä kaksi pysähdyin upeissa vaunuissa, joiden ovissa oli joku vaakunan tapainen ja joiden istuimella ajurin vieressä rehenteli lakeija, ruhtinas Galerevin marmoripalatsin edustalle Vosnesenskin prospektilla. Vaunuja vetävät valkoiset hevoseni ja uhkea-asuinen ajuri houkuttelivat ruhtinaan palvelijoita laumoittain ulos. Sinkosin kirjeeni nauhakkaimmalle heikäläiselle, käänsin selkäni muille ja olin hetkeksi muka syventynyt tarkkaamaan puistokadun siintävää näköalaa. Sitten katsahdin ylös ja astuin palatsiin, ohimennessäni tarjoten kultarahan palvelijalle, joka oli auttanut minut vaunuista. Vasta nyt huomasin nauhakkaimman palvelijan katoavan marmoriportaille, jotka veivät ruhtinaan yksityishuoneistoon.
Tuskin kymmentä minuuttia myöhemmin tulin takaisin, taskussa kallisarvoinen lupatodistus ja mielessä hauska muisto ystävällisestä, peräti ylhäisestä vanhasta miehestä, joka tarjosi minulle koko kätensä eikä vain paria sormea. Mutta kirjonauhaisin palvelija ei saanut minulta katsettakaan, saati kultarahaa. Toivoakseni se äkäännytti häntä.
Uljaissa vaunuissani ajoin ympäri Pietaria, ja minulla oli ilo nähdä viime päivinä saamieni tuttavien tervehtivän minua. Päivälliseni nautin meriupseeriklubilla ilakoivassa ja hälisevässä merimiesseurassa, ja vielä samana iltana astuin höyrylaivaan, jonka piti yöllä lähteä Helsinkiin, Suomen pääkaupunkiin, tienoolle, missä on Viapori ja Rusalkan haaksirikkopaikka.
Laivassa kyhäsin kunnioittavan kirjeen Ranskan lähettiläälle, mainitsin, että hänen suosittelunsa oli auttanut minua, ja näin olin lopultakin selviytynyt lähettitoimeni diplomaattisesta puolesta, joka oli uhannut niin surkeasti kuivua kokoon.
Myöhemmin saapuivat laivaan meriupseerikasinolla saamani tuttavat, ja minä tarjosin heille mitä rattoisimman mielialan vallitessa nautitun illallisen. Ensimäiseltä luutnantilta Vasuhinilta sain mitä lämpimimmät suositukset hänen veljelleen, joka oli Viaporin vesillä toimivan sukeltaja-aluksen päällikkö. Viimeisinä sanoina hän lausui rannalta ranskaansa murtaen: