Ranskan merimiespiireissä herätti mitä vilkkainta mielenkiintoa muuan sähkösanoma, joka saapui kesken niitä suurenmoisia valmistuksia, joilla Venäjän laivasto-osasto aiottiin ottaa vastaan, kun tämä v. 1893 teki unohtumattoman vierailumatkansa Touloniin. Sähkösanomaan sisältyi se onnettomuusviesti, että muuan Venäjän Itämeren-laivaston monitori oli kadonnut jäljettömiin ja sen mukana koko laivaväki, satakuusikymmentä miestä. Onnettomuus oli tapahtunut pimeänä myrskyisenä syysyönä Suomenlahdella. Monitori Rusalka oli yhdessä erään panssarilaivan kanssa lähtenyt Tallinnasta höyrytäkseen Helsinkiin, mutta vain jälkimäinen saapui päämääräänsä.
Cherbourgin upseeriklubi lähetti heti valitussähkösanoman Kronstadtiin, ja Revue Marinen toimitus asettui kosketuksiin asianomaisen venäläisen viraston kanssa saadakseen varmoja ja ammattimiehille mitä mielenkiintoisimpia tietoja tuhoutuneitten kohtalosta. Tuloksetta — valaisevia tietoja ei tullut. Tämä ei johtunut venäläisistä viranomaisista, jotka tosin ovat tunnetut siitä, etteivät suosi tai helli sanomalehtityötä — tällä kerralla tuloksettomuus johtui Suomenlahdesta, joka ei luovuttanut mitä se kerran oli syliinsä saaliiksi saanut. Niin, sen verran oli toki saatu selville, että Rusalka oli painunut pohjaan lähellä Suomen pääkaupunkia, Helsinkiä, ajauduttuaan varmaankin johonkin vedenalaiseen kariin, joita näillä vesillä on lukemattomia ja jotka ovat, eivät vain luonnollisena rantasuojana vihollisia vastaan, vaan myöskin haittana rauhalliselle laivakululle ja Venäjän omalle sotalaivastolle. Haaksirikko todettiin siten, että maihin ajautuneesta venheestä, jossa oli Rusalkan nimi, löydettiin merimiehen ruumis, mutta hän olikin ainoa laivan satakuusikymmenisestä miehistöstä, jonka meri huostastaan luovutti. Joukko monitoriin kuulunutta kansirihkamaa ajelehti sinne tänne rannoille, mutta itse jättiläisestä ja sen muusta miehistöstä ei nähty jälkeäkään sinä syksynä.
Tietysti tällainen lievimmin sanoen salakähmäinen täydellinen häviäminen synnytti monenmoisia huhuja, ja Venäjällä, missä taikauskolla vielä on huomattava sija, ei voitu olla tekemättä omituisia yhdistelmiä monitorin nimen ja salaperäisen luonnottaren, Rusalkan, ja tämän yhtä salaperäisen kohtalon kanssa.
Rusalka on naishaltia, joka asustaa vedessä. Venäläinen kansantaru somistaa sitä samoilla ominaisuuksilla, millä ruotsalainen koristaa Ahdin ja Vellamon ja kreikkalainen nereidit ja najadit, mutta Rusalkaan kätkeytyy salaperäistä hämärää paljon runsaammin kuin milloinkaan noihin ilakoiviin ja kevytkenkäisiin nymfeihin.
Venäjän tyytymättömissä puoluepiireissä pantiin tietysti haaksirikko heti hallituksen varojen vilpillisen ja väärän käytön tiliin. Rusalka oli vanhan mallin monitoreja, joka oli valmistettu 1860-luvulla, ja tiedettiin, että se jo ammoin oli ollut melkoisen vähän kulkukelpoinen. Väitettiin, että valtion laivatelakalla oli tyydytty puhdistamaan laiva jotenkuten päältäpäin, vaikka se olisi sietänyt perinpohjaisen korjauksen. Meriministeristö oli siihen tarkoitukseen myöntänyt huomattavan suuren rahamäärän, mutta nämä varat oli, niin arveltiin, käytetty hyödyllisemmin ja Rusalka jätetty semmoiseksi kuin se oli. Päällikön ja upseeriston vastalauseista huolimatta oli alus määrätty olemaan mukana syystoiminnassa. Seuraus oli, kuten aiemmin on kerrottu.
Vieraan on vaikeata sanoa, kuinka paljon näissä huhuissa on perää, mutta varmaa ainakin on, ettei Rusalka liene ollut parhaassa kunnossaan. Sen seikan ovat todenneet päällikön ja muun johtomiehistön tiedonannot.
Mitä enemmän huomiota laivan katoaminen herätti, sitä voimakkaammat siivet huhut saivat. Eivätkä huhut tauonneet siitäkään, ettei haaksirikon lähimpinä kuukausina Rusalkan kaameasta salaisuudesta tullut päivänvaloon yhtään mitään — päinvastoin: huhut paisuivat mikäli voivat.
Ja niin saapui talvi, se jääti suurimman osan myrskyistä Suomenlahtea ja keskeytti kaikki enemmät tutkimukset. Suomenlahti säilytti salaisuutensa.
Venäjä ja Ranska olivat näihin aikoihin ystävällisissä suhteissa toisiinsa, varsinkin merilaivastoa koskevissa kysymyksissä. Näiden suhteiden välityksellä Revue Marinen onnistui seuraavan kesän aikana saada kosolta valaisevia tietoja niistä suurisuuntaisista, uusiintuneista tutkimuksista, joita Venäjän meriministeristö koko kesäkauden toimitutti kadonneen monitorin löytämiseksi. Ne on julkaistu Revue Marinessa, ja ne ovat herättäneet mitä vilkkainta mielenkiintoa, eivät vain ammattipiireissä, vaan myöskin maallikoissa, jotka aiemminkin olivat kohdistaneet huomionsa tähän omituiseen täydelliseen katoamiseen.
Mutta kaikkien tutkimusten, ponnistusten ja kustannusten tulokset vastasivat peräti vähän niitä suurenmoisia puuhia, joihin oli ryhdytty.