Kunnioitettavat lukijani tuntenevat aikaisemmista sanomalehtikirjoituksista, että Suomenlahden merenpohjaa on tutkittu perusteellisesti, ei ainoastaan niiden särkkien tienoilla, joita on viitattu Rusalkan haaksirikon aiheuttajiksi, vaan myöskin laajalti niiden ympäristöllä. Venäläiset ilmailijat ovat vasituisesti tätä tarkoitusta varten sommitelluissa kallishintaisissa ilmapalloissa leijailleet sen merenpinnan yläpuolella, joka levittäikse lounaaseen Pohjolan Gibraltarista, Viaporista, ja kaikkein parhaimmilla vesitähystimillä tutkineet mahdollisimman tarkkaan merenpohjaa usean penikulman laajuudelta. Jokainen, ken tietää, että tuollaisella koneella voi suotuisan sään aikana keksiä kymmenen metrin syvältä nyrkinkokoisen kiven, käsittää, kuinka huolellisesti tutkimuksia oli tehty. Sen ohessa ovat sukeltajat olleet toiminnassa kaikkialla, missä on vähäisintäkin syytä ollut arvella jotakin erikoista piilevän merenpohjassa.
Yhtä kaikki tutkimukset keskeytettiin elokuun jälkipuoliskolla, ne olivat näet osoittautuneet turhiksi. Kahden tyynen ja kirkkaan kesäkuukauden aikana ei uutteralla työllä ollut keksitty jälkeäkään kadonneesta monitorista. Ja silloin tehtiin se luonnollinen johtopäätös, ettei Rusalka ollut ajautunut karille ja painunut pohjaan niiden särkkien lähettyvillä, joita upseerit ja saaristolaiset olivat niin varmasti vakuuttaneet tuhopaikaksi.
Pääasiallisena syynä siihen, että tutkimukset suunnattiin juuri näille tienoille, oli muuan yksinäinen kalastaja, joka eleli eräällä luodolla lähellä Viaporia. Hän väitti kuulleensa mereltä hätähuutoja, kuin sadoista kurkuista lähteneitä huutoja, samana yönä, jolloin onnettomuus tapahtui. Mika olikaan luonnollisempaa kuin tutkia merenpohja luodon seutuvilta ellei muun vuoksi niin ainakin yleisen mielipiteen rauhoittamiseksi. Sekä Pietarissa että Helsingissä oli käyty peräti levottomiksi, kun tuloksia ei kuulunut. Ei mielitty oikein tyytyä siihen ainoaan oikeaan, hukkuneita tovereita koskevaan tietoon: että meri oli heidät niellyt.
Uskomattomalta totisesti tuntuukin, että kokonainen monitori ja sen satakuusikymmeninen miehistö voivat kadota jäljettömiin niinkin pienellä vesialueella, kuin Suomenlahti oikeastaan on. Se ei ole leveämpi kuin Kanaali Pas de Calaisin kohdalla, siinä ei ole voimakkaita pohjavesivirtoja, ei siinä käy vuoksi eikä luode kuten Kanaalissa, ja tuskinpa se on syvempi kuin että hyvällä vedenalais-tähystimellä voi rannoilta tutkia merenpohjaa miltei kaikkialle. Ainakin pitäisi voitaman helposti löytää esine, jonka suuruus on monitorin kokoisen panssarijättiläisen.
Olkoon kuinka tahansa, tulokseksi jäi joka tapauksessa, ettei mitään löydetty. Oliko Suomenlahden vesi sameampaa kuin Ranskan rantaa huuhtelevan valtameren, vedenalainen kasvullisuus rehevämpää — mikä on varsin vähän luultavaa — tai venäläiset vedenalaiset kojeet huonompia kuin ranskalaiset, — kuinka tahansa — mitään ei saatu päivänvaloon.
Yleinen mielipide ei tietenkään voinut siihen tyytyä. Tahtoisinpa nähdä, kuinka ranskalaiset suhtautuisivat tietoon, että joku maan monitoreista katoaisi sataisine miehineen jäljettömiin esim. La Havren edustalla. Tilanne olisi miltei sama katsoen niihin vaikeuksiin, joita pohjaan vajonneen laivahylyn etsiskely aiheuttaisi.
Hurjat huhut, jotka olivat syntyneet Rusalkan katoamisen jälkeen, elpyivät kaksinkertaiseen vireeseen. Uskomattomimmatkin arvailut pyrkivät totuuksiksi, joita ei käynyt epäileminen. Varmaksi vakuutettiin, että haaksihylky oli löydetty, mutta niin hirveään lahoumistilaan joutuneena, ettei mikään maailman hallitus mielisi päästää meriväkeään näkemään, mikä kammottava kohtalo oli sen toverien osaksi tullut, ja sen johdosta arkailemaan omaa tulevaisuuttaan.
Moisiin lapsellisuuksiin uskottiin varmasti. Venäjän sanomalehdistö vaati elossaolevien sukulaisten nimessä kysymystä selvitettäväksi, kunnes hallitus arvovaltaisesti ja lujasti puuttui asiaan ja kielsi koko jutusta enempää puhumasta, sehän oli omiaan vain kiihottamaan mieliä eikä silti kykenisi pienimmässäkään määrässä vastaamaan tuhansiin esitettyihin kysymyksiin. Mutta mielet rauhoittuivat kaikkein vähimmin siten — päinvastoin ne kiihtyivät kahta pahemmin.
Pietarissa vaadittiin, että laivahylky oli nostettava pohjasta ja asetettava keskelle kaupunkia. Siitä tulisi julkinen rukoushuone, minne jokainen uskovainen venäläinen voisi mennä rukoilemaan niiden monien hukkuneitten sielunrauhan puolesta. Venäjän kansan nimessä sitä vaadittiin. Sillä oli toki oikeus vainajiin, niitä ei meri saisi säilyttää. Mutta hallitus tahtoi toisin, niin väitettiin. Ja mielet kuohuivat levottomien aaltojen lailla, yhtä korkeina kuin ne, jotka olivat ikiajoiksi nielleet Rusalkan onnettoman miehistön.
Mitä hallitus kykeni tekemään? Väittämään vääräksi, väittämään vääräksi. Ei muuta.