Oli tyyni ja ihana aamu, Pohjolan syksyn jälkikesäpäivä. Aurinko oli tuskin kohonnut Viaporin vallinsarvien yläpuolelle, kun me viiletimme avomerelle siitä kapeasta, mutta syvästä salmesta, joka jakaa tuon seitsemälle saarelle rakennetun jättiläislinnoituksen kahteen pääosaan. Meri oli kuvastinkirkas, ja mainingit tuskin huuhtelivat rannan graniittia.
Pikku laivueemme, kaksi sukeltaja-alusta ja hinattava lotja, höyrysi läheltä vallinsarvia, jotka korkealta vuorelta tuijottavat vihollista, joka ei tunnu olevan halukas herättämään sitä ukonjyrinää, joka vielä uinailee kasemattien patruunaröykkiöissä.
Kulku kävi suoraan avomerelle, ja etäällä kuvastui taivasta vastaan yksinäinen kalju kallioluoto. Se oli Läntinen Hupsu, paikka, missä Rusalka oli vajonnut ja mistä yksinäinen kalastaja oli kuullut ne hirveät hätähuudot kaameana kovan onnen yönä vuosi sitten.
Seisoin kapteeni Vasuhinin vierellä sukeltajalaivan komentosillalla ja tein hänelle silloin tällöin jonkun kysymyksen. Hän vastasi hajamielisen kohteliaasti. Soin hänen käytöksensä hänelle mielelläni anteeksi, sillä hänellä oli tietysti paljon ajateltavaa.
Kun Rusalka nyt kerta kaikkiaan oli kadonnut, oli sukeltajahallituksella jäljellä vain saada selvyys aiemmin mainituista, merenpohjasta nousseista rasvatäplistä. Se oli tämän päivän retken päätarkoitus, ja koska sääsuhteet olivat erikoisen suotuisat, oli syytä toivoa, että onnistuttaisiin hyvin.
Saavuimme perille. Lukuisat merimerkit osoittivat, että laajoja tutkimuksia oli tehty. Laivamme heitti ankkurin, sitten kuin olimme hetken aikaa seuranneet vähäistä juovaa, jonka kapteeni Vasuhin väitti niiden epäilyttävien rasvatihkumisten aiheuttamaksi.
Laivastamme laskeutui sukeltaja mereen, ja jonkun matkaa meistä itäänpäin ankkuroituneesta toisesta laivasta niinikään yksi. Lotja vuotti vieressä valmiina ottamaan huostaansa heidän ponnistelujensa tulokset. Useita tunteja sukeltajat uurastivat pinnan alla, vuorotellen tarpeellisin väliajoin. Mitään ei saatu ilmoille. Aurinko kohosi yhä korkeammalle ja kevyt, mereltä huokuva viri pani vedenkalvon karehtimaan.
Silloin — oli jo päivällisaika — näimme jotakin erikoista olevan tekeillä toisessa sukeltaja-aluksessa. Nopeita, hermostuneita komentosanoja lausuttiin, ilmapumppua hoitelevat miehet työskentelivät innokkaasti, pohjalla touhuava sukeltaja ja laivamiehistö vaihtoivat merkinantoja. Helposti ymmärrettävän uteliaisuuden tartuttamana kapteeni Vasuhin nostatti ankkurin, ja pari kolme potkurin pyörähdystä vei aluksemme toisen laivan kylkeen. Sen kannella puuhailtiin yhtä hermostuneesti kuin tähänkin asti. Kukaan ei edes huomannut, että olimme saapuneet vallan heidän rinnalleen, niin innokkaita oltiin.
Heti meidän paikalle ehdittyämme hinattiin sukeltajan kömpelö, raskas ruho vedestä kannelle. Rumasta kautshuasusta pulpahti esiin tukevatekoinen matruusi, joka heti alkoi puhella jotakin häntä ympäröiville upseereille. Emme voineet kuulla, mitä hän sanoi, mutta se olikin tarpeetonta, sillä hetkistä myöhemmin miehistö hinasi vedestä jotakin muodotonta, valkeahtavaa esinettä, jota kaikki katselivat tuiki uteliaina.
"Vain kuollut hylje!" huudahti joku.